Jumalan kuvaksi

Silmälasit

Minulla on ollut silmälasit 12-vuotiaasta asti. Muistan elävästi ensireaktioni, kun sain ensimmäiset silmälasit nenälleni: Maailma onkin kolmiulotteinen ja teräväpiirteinen ja värit niin kirkkaat! Tuosta hetkestä alkaen olen kiitollisuudella käyttänyt silmälaseja ja ajan kuluessa suorastaan kiintynyt niihin. Kaikki silmälasien, piilolinssien, monokkelien tai muiden optisten apuvälineiden käyttäjät varmasti jakavat kokemukseni. Elämä on huomattavasti helpompaa ja mukavampaa kun ei tarvitse jatkuvasti siristellä silmiään tai olla epävarma näkemästään. Toisaalta myös luontaisesti hyvän näköaistin omaavat tietävät, minkälaista on katsoa maailmaa väärin taittavien linssien läpi: tekee mieli ottaa vääristävät lasit nopeasti pois päästä.

Näköaisti ja sen korjaamiseen käytettävät apuvälineet toimivat laajemmassa merkityksessä kuvaamaan ihmisen kykyä ja tapaa hahmottaa maailmaa. Jokaisella ihmisyksilöllä on yksilöllinen tapa katsoa maailmaa ja muodostaa näkemänsä perusteella oma maailmankuvansa. Yksilöillä on synnynnäisten ominaisuuksiensa puolesta erilaiset lähtökohdat maailman katsomiseen samaan tapaan kuin ihmisillä on eroja luonnollisen näköaistin puolesta. Toisaalta silmälasit, jotka kukin on saanut kasvatuksen, koulutuksen ja elämänkokemuksen mukaan vaikuttavat voimakkaasti maailmankuvan muodostamiseen.

Muodostuva maailmankuva on aina monella tapaa epätäydellinen, koska – halusimme tai emme – näköaistimme ei ole täydellinen, silmissämme on taittovirheitä. Toisaalta silmälasimme, joiden ensisijainen tarkoitus on korjata näkemäämme kuvaa, myös vääristävät sitä.

Jumalakuva ja Jumalan kuva

Maailmankuva sisältää myös käsityksen Jumalasta (tai jumalasta/jumalista) eli Jumalakuvan sekä käsityksen ihmisestä ja ihmisyydestä eli ihmiskuvan. Kristinuskossa nämä kuvat liittyvät kiinteästi toisiinsa. Alussa Jumala loi maailman ja luomistyönsä huipuksi ihmisen ”omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi” [1. Moos. 1:27]. Ihminen on luotu elämään yhteydessä Luojaansa.

Tätä välitöntä yhteyttä kuvataan Raamatussa usein katselemiseksi. Egyptistä paenneet israelilaiset saivat nähdä Herran astuvan alas Siinain vuorelle. [2. Moos. 19] Myöhemmin samassa yhteydessä israelilaisten valitut saivat katsella Jumalaa. [2. Moos. 24:11] Kaikkein lähimmäksi Jumalan näkemistä pääsi Mooses, joka sai nähdä Jumalan selkäpuolelta. [2. Moos. 33:23] Muualla Raamatussa [esim. Job. 33:26, Ps. 11:7, 27:4, 1. Kor. 13:12] välittyy sama viesti: Ihmisen suurin onni on saada katsella Jumalaansa, jonka kuvaksi hänet on luotu.

Ennen kuin Mooses sai nähdä Jumalan selkäpuolelta, Jumala sanoo hänelle: ”Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon”. [2. Moos. 33:20] Tässä tulee esiin ihmisyyden suurin tragedia: Emme voi (luonnollisilla silmillämme) koskaan nähdä Jumalaa, sillä emme kestäisi sitä. Emme kestä Luojamme näkemistä ”kasvoista kasvoihin”, koska olemme langenneet pois hänestä; Jumalan kuva meissä on turmeltunut.

Onneksi voimme Mooseksen tavoin katsoa Jumalaa ”selkäpuolelta”. Joseph Ratzinger, emerituspaavi Benedictus XVI, selittää ”selkäpuolelta katsomisen” tarkoittavan sitä, että voimme nähdä Jumalan vain seuraamalla Jeesusta, kiinnittämällä katseemme häneen ja kulkemalla hänen jäljissään (ks. tämä). Emme voi nähdä Jumalan kasvoja, mutta voimme nähdä hänen kuvansa Jeesuksessa.

Johannes todistaa, että hän ja muut Jeesuksen opetuslapset saivat katsella ”kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa” [Joh. 1:14]. Paavali puolestaan sanoo että ”hän [Jeesus] on näkymättömän Jumalan kuva” [Kol. 1:15] ja kehottaa elämään siten, että tulisimme yhä paremmin tuntemaan Luojamme ja tulisimme hänen kaltaisekseen [Fil. 3:10, Kol. 3:10]. Vain katsomalla ja seuraamalla Jeesusta voimme itse tulla niiksi Jumalan kuviksi, joiksi meidät on luotu.

Samalla tavalla kuin Jeesuksen jumalallisuus oli salattu hänen aikalaisiltaan, on Jumalan kuva Jeesuksessa salattu myös meiltä, jotka tänään uskomme. ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” [1. Kor. 13:12]

Jumalan kuva on salattu meiltä paitsi langenneisuutemme vuoksi myös inhimillisen epätäydellisyytemme vuoksi (sikäli kun ne ovat kaksi eri asiaa). Pysyteltäessä katsomismetaforassa, silmämme ja silmälasimme viat ja virheet estävät meitä näkemästä Jumalan kuvaa selkeästi ja kirkkaasti. Muodostamme oman Jumalakuvamme (erotuksena Jumalan kuvasta) sen mukaan mitä olemme aiemmin kuulleet, oppineet ja kokeneet. Ongelmallista tässä on oleellisesti se, että Jumala ei mahdu määritelmiimme. Käsityksemme Jumalasta voi olla pahastikin pielessä. Jouduin kohtaamaan oman Jumalakuvani ongelmat melko pian maailmankuvani muuttumisen jälkeen.

Luterilaiset silmälasit

Jumalakuvani kriisin ytimessä oli pohjimmiltaan luterilainen käsitys Jumalasta ja ihmisestä. Olin kasvanut luterilaiseen ihmiskuvaan, jonka mukaan ihminen on syntiinlankeemuksen vuoksi kokonaan syntinen, täydellisesti langennut pois Jumalasta. Lutherin mukaan ihmisessä ei syntiinlankeemuksen seurauksena ole jäljellä mitään hyvää. Ihmisen tahto ja kyvyt ovat kokonaan turmeltuneet ja sidotut pahaan. Vapautuakseen lohduttomasta tilastaan ja tullakseen Jumalalle kelpaavaksi ihminen tarvitsee Jumalan täydellisen armahduksen, jonka tämä armahtavana isänä ilman muuta myöntääkin.

Lutherin näkemyksissä on totta ja hyvääkin, mutta koin tässä mallissa eläessäni joutuvani yhä uudestaan samaan umpikujaan. Koska olin kerta kaikkiaan paha, enkä voinut tehdä mitään hyvää, oli ainoa keinoni lähestyä Jumalaa ”nöyrtyä” uudestaan ja uudestaan anelemaan Häneltä armoa. Kristittynä eläminen näyttäytyi loputtomana pallotteluna syntikurjuuden, katumuksen ja armahdetuksi tulemisen välillä. Koin, ettei tämä kuva ollut sopusoinnussa aiemmin kokemani Jumalan armollisuuden kanssa (ks. ensimmäinen kirjoitukseni).

Kokemukseeni saattaa sekoittua lestadiolaisuuden ominaispiirteitä, esimerkiksi synninpäästökäytäntö, mutta pohjimmiltaan kyse oli Lutherin näkemyksistä armosta, uskosta, perisynnistä ja sidotusta ratkaisuvallasta sekä jyrkästä ”laki ja evankeliumi” -jaottelusta. Mainitsemiani aiheita voisi käsitellä enemmänkin, mutta tyydyn luettelemisen lisäksi linkkaamaan Kotimaa24-sivuston julkaiseman blogikirjoituksen, jossa esitellään Lutherin 1520 julkaiseman kirjasen Kristityn vapaudesta myötä seurannutta rippikäytännön muutosta.

Intuitiivisesti minusta tuntui, että on oltava vaihtoehtoisia käsityksiä ihmisyydestä ja Jumalasta. Sieltä täältä löysin vihjeitä, jotka johtivat hiljalleen yhä vakuuttavampiin löytöihin. Luterilaisille silmälaseille oli kuin olikin olemassa vaihtoehto. Eikä niiden käyttäminen saanut aikaan päänsärkyä tai silmäkipua!

Katolinen vaihtoehto

Katolinen teologia tarjosi varteenotettavan vaihtoehdon luterilaisiin silmälaseihin tottuneelle. Ihmisellä on vapaa tahto! Hän voi aidosti valita hyvän ja pahan välillä. Jumalan armo ei tarkoita ainoastaan vapauttavaa tuomiota vääristä valinnoista, vaan armo on aktiivisesti vaikuttava voima, joka kykenee muuttamaan ihmisen mielen valitsemaan pahan sijaan hyvän. Samalla teot eivät ole automaattisesti ”omavanhurskautta”. Ihminen on ”Kristuksessa luotu hyviä töitä varten”, kuten Paavali kirjoittaa [Ef. 2:10].

Erityisen merkittävänä koin, miten syvällisiä ulottuvuuksia vapaan tahdon käsite avasi perimmäisiin kysymyksiin Jumalan, ihmisen ja pahan olemuksista. Vapaa tahto on Jumalan ominaisuus. Hän loi vapaasta tahdostaan ihmisen ja antoi luomalleen Jumalan kuvalle vapaan tahdon. Syntiinlankeemuksessa oli ennen muuta kyse siitä, että ihminen toimi vapaasta tahdostaan vastoin Jumalan käskyä. Ihminen valitsi tietoisesti tottelemattomuuden Jumalan tahdolle. Tämä on yhä edelleen synnin perimmäinen olemus.

Jumalan armoa on se, että ihminen vapautuu pahan palvelemisesta. Paavali kirjoittaa: ”Ennen te annoitte itsenne saastaisuuden ja pahuuden palvelukseen ja saitte aikaan pahuutta. Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät.” [Room. 6:19] Jumala tahtoo, että teemme hänen tahtonsa [Matt. 7:21, 12:50]. Hän tahtoo, että käännymme, muutamme mielemme valitsemaan pahan sijaan hyvän. Tähän emme tietenkään pysty ilman Jumalan armoa. Mutta, toisin kuin luterilaisessa teologiassa usein ymmärretään, Jumalan armo ei ole ”yksin uskoa”. Jumalan armo on myös meissä vaikuttavia tekoja.

Paavalin sanoin Jumala tahtoo, että pyhitymme, pidämme häntä esikuvanamme [Ef. 5:1] ja tulemme hänen kaltaisikseen [Fil. 3:10, Kol. 3:10]. Kyse ei ole autuuden ansaitsemisesta omilla teoilla, sillä ”Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa” [Fil. 2:13] ja ”minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä.” [Fil. 1:6]

Lopuksi

Lutherin muodostamat oppirakennelmat ovat ymmärrettäviä hänen omien kokemustensa ja historian tapahtumien valossa, mutta ne eivät ole oleellisesti parempia kuin hänen korvaamansa yhä käytössä olevat katoliset opit. Paradoksaalista on, että kumotessaan paavin auktoriteetin Luther teki tahtomattaan itsestään ”paavin” miljoonille hänen perintöään seuranneille kristityille. Samalla hän aukaisi oven lukemattomille muille ”paaviksi” haluaville ja laukaisi kehityksen, joka on johtanut tuhansien kristillisten tunnustuskuntien syntymiseen. Kehitys ei ole ollut erityisen suotuisaa kristittyjen välisen yhteyden ja rakkauden näkökulmasta katsottuna.

Yksilön kannalta en näe, että Lutherin oppi sidotusta ratkaisuvallasta johtaisi parempaan lopputulokseen, katsotaanpa kysymystä yksilön kehityksen tai pelastuksen näkökulmasta. Mielestäni ihmisen kokonaisvaltaisen turmeltuneisuuden painotus johtaa häpeän ja syyllisyydentunnon hallitsemaan kasvatukseen ja ihmiskuvaan ja – mikä pahinta – ihan syyttä suotta. Ihmisen täydellinen langenneisuus ei ole kategorisesti välttämätön edellytys ihmisen pelastumiselle. Painavimpana argumenttina Lutherin – tai ylipäänsä kenenkään yksittäisen henkilön – ajatteluun sitoutumista vastaan: en näe mitään syytä pitäytyä viisisataa vuotta sitten eläneen entisen munkin ajattelussa, jossa on selviä ristiriitaisuuksia ja kärjistyksiä, varsinkaan kun kaikki hänen oppinsa eivät koske pelastuksen kannalta välttämättömiä asioita. Pidän oikeuteni vapaaseen tahtooni, etenkin kun sitä tukee Pyhään Raamattuun pohjautuva vuosituhantinen kirkon traditio.

P.S Jos sinusta on tätä kirjoitusta lukiessa alkanut tuntua, että nykyiset silmälasisi näyttävät väärin, et näe selvästi, päätäsi särkee tai joudut jatkuvasti hieromaan silmiäsi, suosittelen menemään vaihtoehtoiselle optikolle. Et sitoudu mihinkään, voit testata uusia lasejasi niin kauan kuin haluat, pitää ne tai palauttaa maksutta milloin tahansa, jos et ole tyytyväinen. Oman kokemukseni perusteella suosittelen lämpimästi kokeilemaan!