The Kristinusko – Onko sitä?

Johdanto

Työskennellessäni suomalaisessa metsäteollisuusyhtiössä työnkuvaani kuului muun muassa puutuotealan standardien tutkiminen. Standardien aiheet vaihtelivat puutuotteiden paloluokituksesta lujuusominaisuuksien määrittämiseen ja tilastolliseen käsittelyyn. Eri maiden, maanosien ja talousalueiden standardeissa oli paljon yhtäläisyyksiä; suorakaiteen muotoisen palkin taivutuslujuus esimerkiksi määritettiin samalla yhtälöllä, käytettiinpä eurooppalaista, amerikkalaista tai australialaista standardia.

Standardien yhtäläisyyden syy on selvä: mekaanisten ominaisuuksien laskentakaavat perustuvat kaikkialla yhtäpitäviin fysikaalisiin ilmiöihin, joita matematiikka kuvaa universaalilla kielellään. Puupalkki taipuu samalla tavalla – kosteus- ja lämpötilaolosuhteiden ollessa samat – niin Australiassa kuin Suomessa.

Standardeissa oli myös eroja. Pienemmät erot johtuivat käytetyistä yksiköistä (amerikkalaiset tuumat verrattuna kansainvälisiin metreihin) tai valitusta tilastollisesta menetelmästä. Suurempien eroavaisuuksien taustalla oli joko paikallisten sää- ja kosteusolosuhteiden huomiointi tai protektionistiset syyt, esimerkiksi puulajien luokitus kotimaisia lajeja suosien. (Yhdysvalloissa tämä on osattu jo ennen Trumpia.)

Standardeihin tutustumisen aikoihin pohdiskelin kristikunnan pirstaleisuutta ja kirkkokuntien välisiä eroavaisuuksia. Kenties tästä syystä aasinsiltageneraattorini loi mielessäni yhteyden standardien teknisen maailman ja kristinuskon hengellisen maailman välille: Kristillisten tunnustuskuntien laajan ja monenkirjavan kentän ja puutuotteiden ominaisuuksia käsittelevien standardien välillä on yhtäläisyyksiä, jotka voivat paljastaa näkökulmia kristinuskon olemukseen.

Standardit perustuvat johonkin todelliseen fysikaaliseen ilmiöön, josta on – vuosisatojen tai -kymmenten – tieteellisen tutkimuksen kautta luotu ilmiötä kuvaavia matemaattisia malleja (esim. palkin taipuman kaava), joista joukko alansa asiantuntijoita on edelleen valinnut tarkoituksenmukaisimmat käytettäviksi standardeissa. Standardien jäsentämässä tiedossa on sisäinen rakenne, jossa perustana on fysikaalinen ilmiö, seuraavana portaana ilmiötä tutkiva tieteenala ja lopulta standardi, joka määrittelee, miten ilmiötä kuvaavia tieteellisiä menetelmiä on sovellettava kaupallisiin tuotteisiin.

Kristillisten tunnustuskuntien rakenne

Ensimmäinen kerros – traditio

Laajasti tarkasteltuna kristillisillä tunnustuskunnilla on vastaavanlainen kolmikerroksinen rakenne. Kristilliset tunnustuskunnat ovat syntyneet historiallisten tapahtumien seurauksena. Ensimmäiset kristilliset seurakunnat syntyivät välittömästi Jeesuksen kärsimyksen, kuoleman, ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen sekä hänen lupaamansa Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen. Julistuksen ydin oli evankeliumi eli ilosanoma Jeesuksesta, ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta. Jeesuksen seuraajat, ennen kaikkea apostolit, välittivät sanomaa eteenpäin Herran omasta käskystä. Heidän lähetysintonsa voimana oli henkilökohtainen kokemus Jeesuksen kohtaamisesta.

Tähän päivään tultaessa kristillisiä seurakuntia on syntynyt lukematon määrä (itse asiassa noin 34 000). Usein seurakunnan synnyn taustalla on ollut voimakas hengellinen kokemus. Läheisenä esimerkkinä mainittakoon Lars Leevi Laestadiuksen kokemus ja tätä seurannut herätysliike Suomen ja Ruotsin Lapissa. Historia tuntee useita vastaavia herätyksiä, jotka ovat lähteneet liikkeelle yksittäisen ihmisen kokemuksesta, esimerkiksi Paavo Ruotsalainen, 1800-luvun lopun Englannissa vaikuttanut Charles Spurgeon ja 1900- luvun alussa helluntaiherätyksen syntyyn vaikuttaneet Charles Fox Parham ja William J. Seymour. Voimakkaasta henkilökohtaisesta kokemuksesta liikkeelle lähteneet protestanttiset seurakunnat ovat viime kädessä velkaa 1500-luvulla eläneelle saksalaiselle munkille nimeltä Martti Luther, jonka kritiikki katolista kirkkoa kohtaan juontui armollisen Jumalan henkilökohtaisesta kohtaamisesta ja toisaalta kirkossa esiintyneiden väärinkäytösten tuottamasta pettymyksestä.

Edellä kuvattu omaan kokemukseen perustuva kristinuskon elävä todellisuus on ensimmäinen ja tärkein kerros kristillisten tunnustuskuntien rakenteessa. Ilman elävää uskon todellisuutta kaikki teologia ja oppi muuttuu kuivaksi ja paperinmakuiseksi hengettömyydeksi. Tätä elävää todellisuutta, joka välittää uskoa eteenpäin, kutsutaan traditioksi.

Toinen kerros – kirjoitukset

Toinen kerros kristillisten tunnustuskuntien rakenteessa on pyhät kirjoitukset. Tämä ulottuvuus on suurin yhdistävä tekijä eri tunnustuskuntien välillä. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeisinä vuosikymmeninä syntyneet evankeliumit ja apostolien kirjeet ovat ensisijaisia dokumentteja luodessamme siltaa omasta uskon todellisuudesta Jumalan pelastushistorian keskeisiin tapahtumiin. Kristinuskon keskeisimmät kirjalliset dokumentit ovat eräänlaisia ”tutkimuksia” Jeesuksen elämänvaiheista, kuten Luukas toteaa evankeliuminsa omistuksessa: ”Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen…” [Luuk. 1:3]

Kirjalliset dokumentit syntyivät tukemaan ja omalta osaltaan toteuttamaan sitä lähetystehtävää, jonka Jeesus oli antanut apostoleilleen ennen taivaaseenastumistaan: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” [Matt. 28:19]. Toisaalta pyhät kirjoitukset pyrkivät osoittamaan, että Jeesus oli kauan odotettu Messias ja siten juutalaisuuden välittämän Jumalan ilmoituksen täyttymys. Raamatun kaanoniksi kutsuttuun pyhien kirjoitusten kokoelmaan kuului alun perin 73 kirjaa, joista Luther siirsi seitsemän vanhan testamentin kirjaa niin sanottuihin apokryfikirjoihin (tai deuterokanonisiin kirjoihin). Käännöserojen ohella tämä on ainoa ero protestanttisten tunnustuskuntien ja katolisten sekä ortodoksisten kirkkojen käyttämän pyhien kirjoitusten kokoelmien välillä.

Kolmas kerros – oppi

Kolmantena ja viimeisenä kerroksena tunnustuskuntien rakenteessa on teologia ja oppi. Oppi yhdistää tradition ja pyhät kirjoitukset yhdeksi tunnistettavaksi kokonaisuudeksi, jonka perusteella tunnustuskunnat identifioituvat. Tunnustuskunnan oppi määrittelee sen, miten pyhiä kirjoituksia tulkitaan ja selitetään. Oppi tai oppikokoelma koostuu joukosta opetuksia eli oppeja, jotka kumpuavat toisaalta tunnustuskunnan traditiosta, toisaalta pyhistä kirjoituksista. Opissa on eri tasoja, joista osa on ”teoreettisempaa”, esimerkiksi käsitys Jumalasta ja Jeesuksesta, toisaalta oppi käsittelee käytännöllisiä aiheita moraaliopetuksen kautta.

Maallikkona en kykene erittelemään kristillisen opin eri tasoja eksaktisti, joten keskityn konkreettisiin seikkoihin, joista tunnustuskunnat opettavat eri tavoin. Esimerkiksi suhtautuminen ehtoolliseen jakaa tunnustuskuntia selvästi. Katolinen ja ortodoksinen kirkko opettavat ehtoollisaineiden muuttuvan todellisesti Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi, luterilainen kirkko opettaa Jeesuksen olevan ”todellisesti läsnä” ehtoollisaineissa, vaikka ne yhä pysyvät leipänä ja viininä, reformoidussa kirkossa ehtoollinen on symbolinen ateria, kun taas monissa protestanttisissa tunnustuskunnissa ehtoollista ei käytännössä vietetä lainkaan.

Kaikki kristillisinä pidettävät uskontokunnat tunnustavat, että Jeesus Nasaretilainen eli nykyisen Israelin alueella ajanlaskun alun aikoihin. Tämä on se ”perusilmiö”, jota kristinusko ”tutkii”. Jokainen kristillinen tunnustuskunta pyrkii opissaan osoittamaan, että sen edustama traditio pohjautuu pyhiin kirjoituksiin, että juuri se on yhteydessä alkuperäiseen kristilliseen traditioon. Tämä juonne on selvästi nähtävissä vertailtaessa roomalaiskatolista kirkkoa, perinteisiä sekä moderneja protestanttisia tunnustuskuntia ja restorationistisia tunnustuskuntia.

Roomalaiskatolilainen kirkko sanoo edustavansa alkuperäistä kristinuskon traditiota, jonka alkuna on itse Jeesus Kristus. Luterilainen kirkko perustelee olemassaoloaan ”yksin Raamattu”-periaatteella ja sanoo edustavansa oikeaa kristinuskon traditiota, joka oli vuosisatojen aikana päässyt vääristymään roomalaiskatolisessa kirkossa. Modernin protestantismin edustajina helluntailaiset näkevät itsensä Pyhän Hengen voiman saaneen alkuseurakunnan elävänä ilmentymänä nykyaikana. Restorationismin – tunnetuimpina esimerkkeinä Jehovan todistajat ja Myöhempien aikojen pyhät – mukaan alkuperäinen kristinusko on vääristynyt kaikissa edellä mainituissa tapauksissa ja on tämän vuoksi saatettava ennalleen heidän ilmoittamallaan tavalla.

Alkuperäinen kristinusko?

Samalle viivalle asetettuna kaikki 34 000 kristillistä tunnustuskuntaa kertovat maailmalle kulttuurierojen, valtapolitiikan, henkilökohtaisten ristiriitojen, itsekkäiden motiivien ja väärinymmärrysten historiaa. Mikään tunnustuskunta ei selviä puhtain paperein tarkastelussa, jossa arvioidaan opetuksen totuudellisuutta, sen toteutumista käytännössä ja näiden välistä suhdetta. Onko edes mielekästä kysyä, kuka on oikeassa, jos kaikki ovat jollain tavalla väärässä? Kenties oikea ratkaisu on pysytellä sitoutumattomana, poimia parhaat palat sieltä täältä ja keskittyä henkilökohtaisen Jeesus-suhteen hoitamiseen?

Kysymys siitä, kuka on oikeassa, ei ole relevantti poissulkevassa mielessä. Täydellistä, itsestään autuaaksi tekevää kristillistä yhteisöä ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Jeesukseen uskomisessa ei ole kyse ensisijaisesti siitä, että löytää ainoan oikean totisen seurakunnan. Jumala voi herättää itselleen lapsia vaikka kivistä [Matt. 3:9, Luuk. 3:8] ja niin todella tekee nykyäänkin, mikäli on uskominen entisiä muslimeja, jotka Herra Jeesus on kutsunut luokseen Mekasta, vieläpä kuoleman porteilta.

Sen sijaan kysymys oikeasta tunnustuskunnasta on hyvin oleellinen toisessa merkityksessä: Minkä tunnustuskunnan yhteydessä voin parhaiten elää Jeesukseni kanssa? Missä voin tutustua häneen paremmin, tulla yhä läheisemmäksi hänen kanssaan? Missä tunnustuskunnassa on oppi, joka parhaiten tukee elämää Hänessä? Minkä tunnustuskunnan traditio on elävintä todellisuutta Kristuksessa? Missä traditio kohtaa Raamatun välittämän Jumalan ilmoituksen? Missä rakkaus ja totuus syleilevät toisiaan?

Koti-ikävä

Näitä kysymyksiä miettiessä voi tulla nopeasti koti-ikävä. Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin [1. Moos. 2:18]. Ihminen on luotu elämään Jumalan yhteydessä. Yhteys Jumalaan merkitsee ykseyttä luomakunnan ja ihmiskunnan kanssa ja erityisesti toisten kristittyjen kanssa.

Asiaa ei toki tarvitse esittää näin ylevästi. Eikä se sellaisena itselleni näyttäytynyt kahlatessani puutuotealan standardeja viime keväänä. Kysymys muotoutui mielessäni seuraavasti: Missä tunnustuskunnassa kristinuskon ”perusilmiö” on elävää todellisuutta? Mikä ylipäänsä on kristinuskon ydin? Halusin saada vastauksia, mutta en tiennyt miten etsiä. Kristinusko oli aiemmin merkinnyt minulle syntien anteeksiuskomista seurakunnassa julistetusta synninpäästöstä, saarnojen kuuntelemista, virsien ja laulujen laulamista ja yhteiselämää sisarten ja veljien kanssa. Nyt moni asia etsi uutta muotoaan.

Seurojen rinnalle ja sen ohi oli noussut luterilainen messu, jossa oli puhutun Sanan lisäksi ehtoollisessa lihaksi ja vereksi tullut Sana (näin silloin ajattelin). Vanhoillislestadiolaisten saarnojen ohella kuuntelin YouTubesta kalvinistien, baptistien, helluntailaisten ja katolilaisten saarnoja ja opetuksia. Opiskelin Raamattua Suomen Raamattuopiston viikonloppukursseilla. Olin tutustunut uusiin ihmisiin, jotka tuntuivat olevan samasta hengestä syntyneitä. Kaikki tämä oli hyvää. Se oli suorastaan suurenmoista!

Kaikesta hyvästä huolimatta koti-ikävä kyti pinnan alla. Mihin minä kuulun? Missä on hengellinen kotini? Kovin mielelläni olisin tutustunut aiheeseen systemaattisesti teologista kirjallisuutta lukien ja omia näkemyksiäni näin kehittäen. Jouduin toteamaan rajallisuuteni, sillä standardien lukeminen ja muiden työtehtävien suorittaminen vei minulta kahdeksan tunnin työajan lisäksi lähes kaiken kognitiivisen omaksumiskyvyn. Tai ehkä tämä oli tekosyy. Teologinen kirjallisuus voi näet olla yhtä kuivaa ja paperinmakuista kuin puutuotealan standardit. Ei, halusin päästä juurille, kiinni siihen elävään todellisuuteen, joka siihenastisen kokemukseni mukaan voi toteutua kristillisessä yhteisössä.

Majakka

Minulla oli käytännössä kolme vaihtoehtoa, joista ensimmäinen oli jatkaa kaikkien niiden hyvien asioiden parissa, jotka olin siihen mennessä löytänyt: luterilaiset messut Pyhän Sydämen kappelissa ja Suomen Raamattuopistolla yhdistettynä uskolliseen Helsingin rauhanyhdistyksen jäsenyyteen eli eräänlainen lestadiolaisluterilainen kombo. Toinen vaihtoehto oli vakavampi sitoutuminen toiseen edellä mainituista luterilaisista messuyhteisöistä. Kolmas vaihtoehto olisi vaatinut Tex Willer -tyyppistä hyppäämistä liikkuvasta junasta toiseen, eli siirtymistä kertaheitolla Paavin kirkon kannattajaksi. Tuolloin minusta ei siihen ollut.

Olin liian tietämätön pitääkseni katolista kirkkoa varteenotettavana vaihtoehtona. Teologinen pääomani ei riittänyt ja sydämenikään ei ollut vakuuttunut. Ensimmäinen vaihtoehto tuntui kaikista todennäköisimmältä kevään kääntyessä kesäksi. Koti-ikävääni korosti yksinäisyys, jota koin edessäni häämöttävien isojen kysymysten äärellä. Kukaan ei voinut sanoa puolestani, mikä on oikea ratkaisu. Vaikka olisi olemassa objektiivinen totuus, on sen olemassaolosta ja totuudellisuudesta vakuututtava subjektiivisesti ennen kuin sen voi hyväksyä ja omaksua.

Ensimmäistä vaihtoehtoa kohti minua ajoi käytännölliset syyt. Jos ei ole varma suunnastaan on parempi pysyä vanhassa, kuten sananlaskukin antaa ymmärtää. Lisäksi vanhoillislestadiolainen moraaliopetus sopi minulle mainiosti, sosiaalinen elämä oli parhaimmillaan rikasta, minusta pidettiin huolta ja koin kristittyjen välistä rakkautta. Kun tähän vielä yhdisti luterilaiset messut hyvine saarnoineen, ehtoollisineen ja virsilauluineen, alkoi käsissä olla varsin hyvä hengellisen elämän paketti.

Näissä ajatuksissa astuin juhannuspäivää seuranneena sunnuntaina (23. kesäkuuta 2019) pitkästä aikaa Pyhän Henrikin katedraaliin Helsingin Ullanlinnassa. Edellisestä katolisesta messustani oli yli kuukausi aikaa, enkä odottanut tältä messulta mitään erityistä. Kysymykset tunnustuskunnan valitsemisesta olivat edellisinä viikkoina painaneet mieltäni. En todella tiennyt, mihin tieni oli viemässä, eikä asian pohtiminen ollut selkeyttänyt asioita.

Olisiko ollut pelkästään kesäisestä huolettomuudesta johtuvaa, mutta jo messun alussa kykenin hellittämään otteeni mieltä painaneista kysymyksistä. Ne nousivat kevyesti pois tietoisuudestani, kuin joku olisi ottanut ne vastaan. Messun liturgia eteni. Tyynen mekaanisesti nousin seisomaan, sanoin aamenen, lauloin muun seurakunnan mukana ”Kyrie eleison”. Messun selebranttina oli tuttu italialainen pappi, joka saarnasi yleensä hyvin. Tällä kertaa sanat menivät ohi korvien. Muistan vain seesteisen valoisan tunnelman. Sitten. Kuunnellessani – tai pikemminkin rekisteröidessäni hitaasti papin sanoja – huomasin, että olin rakastettu. Täysin rakastettu.

Tiedän, miltä tuntuu ihastua tai toisaalta kokea perheenjäsenten ja ystävien välistä rakkautta. Tiedän myös vuosikymmenen kokemuksella, mitä veljellinen rakkaus kristittyjen välillä voi parhaimmillaan olla. Tämä oli erilaista rakkautta, sillä tämä rakkaus oli rakkautta puhtaimmillaan. Tähän ei ollut sekoittunut mitään inhimillistä epätäydellisyyttä. Yhtä paljon kuin tunsin olevani täysin rakastettu, tiesin, että tämän täydellisempää rakkautta ei ole.

Katsoin varovasti ympärilleni varmistuakseni, etten ollut kuvitellut omiani. Ystäväni kuuntelivat papin sanoja kuin mitään ei olisi tapahtunut. En liioin ollut suggeroinut itseäni hengelliseen hurmokseen. Rakkaus pysyi. Se virtasi alttarilta, roihusi soihtuna pyhimmässä sakramentissa. Aiempien kokemusten perusteella tiesin katolisessa eukaristiassa – ehtoollisessa – olevan salaperäistä voimaa, jota en ollut kokenut luterilaisessa messussa – vaikka luterilaisessa messussa sain ottaa ehtoollisen vastaan, katolisessa en saanut. Nyt tuo salattu voima puhui läsnäolollaan todeksi Kristuksen rakkautta. Sillä kenen muun rakkautta se olisi ollut, ellei Jeesuksen täydellisesti itsensä antavaa rakkautta?

”Rakkauden, armon lähde Jeesus ompi pohjaton!” Virren sanat saivat uuden ja elävän merkityksen. Täällä tuo rakkauden lähde oli avoinna kaikille, jopa kirkkoon kuulumattomille. Tämän kokemuksen myötä katolisesta messusta tuli minulle majakka. Sen valo tulisi ennen pitkää valaisemaan minulle koko rakennuksen, myös ne kerrokset, joiden tutkimiseen minulla ei ollut resursseja. Sen valo tulisi näyttämään minulle tien tästä eteenpäin. Tässä oli se elävä todellisuus, joka teki eläväksi sekä kirjoitukset että opin.