Pyhäinpäivän reflektioita Puolasta

Marraskuun alun suurten kirkollisten juhlien, kaikkien pyhien päivän (1. marraskuuta) ja kaikkien uskossa poisnukkuneiden päivän (2. marraskuuta) kunniaksi reflektioita Puolaan 6.-16. syyskuuta 2019 suuntautuneesta matkasta kuvamietiskelyn muodossa.

Matkasta on julkaistu kattava selostus matkakumppanini näkökulmasta. Keskityn tässä julkaisussa kuviin ja tunnelmiin Krakovan alueelta sekä ajatuksiin siitä, mitä Puolan historia kertoo elämästä, kuolemasta ja ihmisyydestä.

Wawel

Saavuimme Krakovaan perjantaina 6.9.2019, päivälleen 80 vuotta sen jälkeen, kun Natsi-Saksan joukot ottivat kaupungin haltuunsa toisessa maailmansodassa.

Tuolloin kaupungin maamerkin, Wawelin linnoituksen lipputankoon nostettiin hakaristilippu ja linnoituksesta tuli Puolaa miehittäneen Puolan kenraalikuvernementin johtajan Hans Frankin päämaja.

Wawelin linnan museokierroksella opimme, että linna on ollut hallitsijoiden käytössä ennenkin. Puolan hallitus istui Krakovassa vuodesta 1038 vuoteen 1596, jolloin Vaasa-suvun Sigismund III siirsi Puola-Liettuan hallinnon Varsovaan.

Museon ohella Wawelin toinen päänähtävyys on katedraali, jonne on haudattu useita Puolan hallitsijoita ja merkkihenkilöitä, muun muassa Puolan suojeluspyhimys Stanislaus, kansalliskirjailija Adam Mickiewicz ja Smolenskin lentoturmassa menehtynyt Lech Kaczýnski vaimoineen.

Katedraali on todistanut Puolan 1900-luvun historian kannalta merkittävän tarinan syntyä. Nimittäin, 2. marraskuuta 1946 (kaikkien uskossa poisnukkuneiden päivänä!) Karol Wojtyla, tuleva paavi Johannes Paavali II vietti katedraalin kryptassa ensimmäisen messunsa papiksi vihkimisensä jälkeisenä päivänä !

Hyvässä seurassa. Kirjoittaja ja katedraalin edustan aukion paavi Johannes Paavali II:n patsas.

Zurek-keitto. Puolalainen perinneruoka. Nam.

Auschwitz

Päätin jättää Auschwitzin kuvaamisen minimiin, jotta voisin parhaiten kuulla, mitä paikalla oli kerrottavaa. Useissa tiloissa kuvaaminen oli myös kielletty. Ensivaikutelma Auschwitzista: turistirysä. Naiivi aikomukseni oli ollut kuljeskella ympäriinsä ja uppoutua tuon kauhujen paikan historiaan. Totuus oli toinen, sillä perusteellisten turvatoimien jälkeen leiriä kierrettiin enemmän tai vähemmän peräkanaa kuulokkeista oppaan sanoja kuunnellen.

Kenties suomalainen lukiotasoinen yleissivistys on hyvällä tasolla, sillä Auschwitz ei onnistunut sokeeraamaan. Ehkä tämä johtui myös näyttelyn tyylistä. Tarkoitus ei ollutkaan ensisijaisesti järkyttää ketään.

Karua tarinaansa kertoivat tuhannet kenkäparit, astiat, henkilökohtaiset apuvälineet (kuten poliittisesti korrekti ilmaus nykyään kai kuuluu), silmälasit ynnä muut henkilökohtaiset esineet sekä kenties järkyttävimpänä muistomerkkinä hiukset, joita tai jota oli satojen kilojen massana erään huoneen suurehkossa vitriinissä.

Auschwitzista jäi mieleen kaksi yksityiskohtaa ylitse muiden.

Ensimmäinen on pahamaineinen Block 10, samanlainen kasarmirakennus kuin kaikki muutkin Auschwitzin leirin rakennuksista.
Tämän oven takana kaksi lääkäriä, Carl Clauberg ja Horst Schumann, harjoittivat nuorten naisten ja miesten sterilisaatiokokeita. Clauberg uskoi injektioon, kun taas Schumann käytti röntgen-säteitä kokeissaan.

Mitähän tohtorit olisivat tuumineet nykymaailman menosta? Meillähän on käytössämme hyvin hienostuneet tavat estää ei-toivotut raskaudet. Sekä keskeyttää ne.

Tämän oven edessä näin välähdyksen siitä yhteydestä, joka on 80 vuoden takaisen murhakoneiston toiminnalla ja nykyajan mutkattoman ”syntyvyyden säännöstelyn” välillä.

Toinen on kuoleman piha, piha, jota käytettiin kuolemaantuomittujen teloituksiin. Tuomittuja säilytettiin oikeanpuoleisessa rakennuksessa. Lipputangossa voi nähdä lipun, jonka väritys vastaa vankien vaatteiden kuosia.

Oikeanpuoleisen rakennuksen kellari kätkee sisäänsä kuolemansellit, joissa kuolemaantuomitut vangit odottivat tuomionsa täytäntöönpanoa, tai joissa tuomio pantiin täytäntöön tavalla tai toisella.

Yhdessä näistä selleistä oli kaksi (jos muistan oikein) suurta kynttilää, jotka muistuttavat siitä valosta, joka loisti keskitysleirien synkkyyden syvimmässäkin yössä.

Tuossa sellissä nimittäin kuoli puolalainen katolinen pappi Maximilian Kolbe. Hän oli ilmoittautunut vapaaehtoisena kuolemaan vankitoverinsa puolesta. Kahden viikon näännytys ei riittänyt viemään isä Maximilianin henkeä, joten hänet lopulta myrkytettiin yhdessä neljän muun tuomitun kanssa.

Roomalaiskatolinen kirkko julisti isä Maximilianin pyhäksi vuonna 1982.

Pyhä Maximilian Kolbe ei ollut ainoa keskitysleirien sankari. Hänen ja muiden tunnustettujen pyhien lisäksi keskitysleirien kärsimyshistoria sulkee sisäänsä lukemattomien viattomien sankarillisen uhrin.

(kuvassa Maximilian Kolben kuolintodistus)

Lagiewniki, Krakova

Keskitysleirien kauhujen keskeltä palasimme kerrassaan Jumalan laupeuden syleilyyn, nimittäin Jumalan laupeuden pyhäkköön, joka on valmistunut 2002 paikalla sijaitsevan Laupeuden sisarten luostarin alueelle (kuvassa yksi sisarista).

Jumalan lapeuden pyhäkkö on näyttävin maamerkki sille jumalallisen laupeuden sanomalle, jota kenties suurin 1900-luvun mystikko, Lagiewnikin luostarissa elänyt ja kuollut Pyhä Faustina Kowalska sai tehtäväkseen julistaa maailmalle.

Luen parhaillaan Sisar Faustinan päiväkirjaa, jossa hän kertoo kilvoituksestaan ja erityisesti saamistaan Jeesuksen ilmestyksistä.

Kävimme myös lähistöllä sijainneessa Pyhän Johannes Paavali II:n (JP II) pyhäkössä (yhtä massiivinen kuin edelllisen kuvan pyhäkkö), joka käsittää kuvassa suoraan edessä näkyvän kirkon sekä vasemmalla sijaitsevan JP II:n elämästä kertovan museon.

Kiintoisin yksityiskohta tässä loisteliaan kauniissa pyhäkkökompleksissa oli JP II:n paavillinen kaapu, joka oli hänen yllään vuoden 1981 murhayrityksen aikana.

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Puolan historia tarjoaa havainnollisen näköalapaikan 1900-luvun Euroopan merkittävimpiin ilmiöihin: totalitarististen valtojen (Natsi-Saksa, Neuvostoliitto) harjoittamaan politiikkaan, sortoon ja väkivaltaan miehittämillään ja hallitsemillaan alueilla, ja toisaalta siihen vähemmän esillä pidettyyn hiljaiseen historiankirjoitukseen, jota 1900-luvun suuret puolalaiset pyhimykset Faustina Kowalska, Maximilian Kolbe ja Johannes Paavali II elämällään ja teoillaan edustavat.

Historian kauhujen äärellä tapahtumien valtavat mittasuhteet hämärtävät niiden merkityksen. Auschwitzissa jokaisesta kuolleesta laadittiin kuolintodistus. Jokainen todistus pitää sisällään kokonaisen ihmiselämän. Kun tragedioita on tarpeeksi, niistä muodostuu tilasto, joukko numeroita. Hahmotamme niillä kvantitatiivisia mittasuhteita, mutta samalla hukkaamme kvalitatiivisen arviointikyvyn.

Elämää ja kuolemaa kärsimyksineen ei voi käsitellä samalla tavalla kuin lukuja tai tekstiä. Elämä, oli se kuinka lyhyt tai ”vähäpätöinen” tahansa, jää aina mysteeriksi. Elämästä jää ikuinen merkki ihmiskunnan yhteiseen historiaan. Velvollisuutemme ihmiskuntana on kantaa yhdessä vastuu menneistä sukupolvista ja heidän teoistaan, vaikka se olisi tuskallistakin.

Wawelin katedraalin loisteliaat hauta-arkut viestivät hyvin erilaista suhtautumista elämään ja kuolemaan kuin Auschwitz-Birkenaun kolkko ja kasvoton todellisuus (jäljellä on kirjaimellisesti vain tuhkaa). Katedraalin holvien alle lasketut hautamonumentit kertovat kunnioituksesta ja arvostuksesta ihmiselämää kohtaan (vaikka niihin liittyvä uskonnollinen ulottuvuus jätettäisiin huomiotta). Samaa ei voi sanoa niistä pelokkaista kasvoista, jotka koristivat erästä Auschwitzin käytävää.

Wawel ja Auschwitz edustavat tässä suhteessa janan ääripäitä. Toisessa päässä ihmisyksilö on korotettu jumalalliseen kunniaan ja kirkkauteen. Toisessa päässä ihmiseltä on viety kaikki kunnia, yksilöllisyys ja arvokkuus. Jäljellä on ihmiskarjaa, josta otetaan kaikki hyöty irti ennen sen nihilististä tuhoamista. Kenties kuitenkin myös tuhoamisleirien todellisuus todistaa ihmisen ainutkertaisesta arvosta. Jotta ihmistä voidaan käsitellä välinpitämättömästi ja halveksien, on häneltä poistettava jotain, mikä hänelle lähtökohtaisesti kuuluu: yksilöllisyys, koskemattomuus, kunnioitus.

Lopuksi

Pyhimyksille osoitettu kunnioitus heijastaa sitä kirkkautta ja kunniaa, jonka Isä Jumala tahtoo rakkaudessaan antaa jokaiselle sielulle. Tässä mielessä kauniit muistomerkit toimivat meille muistutuksena omasta arvostamme – ja lähimäisemme arvosta. Kultaisia kuviakin kauniimpi on osa, jonka Jumala on valmistanut omilleen. Muistakaamme – ja asettukaamme heidän osaansa Viisauden kirjan sanoin:

”Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kädessä, eikä mikään kärsimys enää ulotu heihin.

Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita, ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena, heidän lähtöään täältä perikatona, mutta he ovat päässeet rauhaan.

Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus, mutta he olivat täynnä kuolemattomuuden toivoa.

Kevyesti heitä kuritettiin – runsaasti heitä siunataan. Jumala pani heidät kokeeseen ja havaitsi heidät kelvollisiksi.

Niin kuin kultaa sulatusuunissa hän tutki ja koetteli heitä, niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan hän otti heidät vastaan.

Kun tilinteon hetki koittaa, he loistavat kirkkaasti, leimahtavat kuin kipinä olkilyhteessä.

He saavat hallintaansa maailman kansat, he jakavat niille oikeutta, ja Herra on iäti heidän kuninkaansa.

Ne, jotka turvaavat Herraan, ymmärtävät totuuden, ne, jotka pysyvät uskollisena rakkaudessa, saavat sijansa hänen luonaan.

Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.”

Viisauden kirja 3:1-9

Pyhän Adalbertuksen hauta Gnieznon arkkikatedraalissa.