Ensivaikutelmia katolisesta kirkosta

Täyteen yhteyteen

Niin siinä sitten kävi, että joulukuun kuudentena Anno Domini 2020 minut otettiin katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Tämä tapahtui pyhän Marian kirkossa Helsingin Meilahdessa messussa, jonka vietti emerituspiispa Teemu Sippo. Koronarajoituksista johtuen messussa oli läsnä vain noin parikymmentä henkilöä.

Kirkon täyteen yhteyteen ottaminen toteutuu kolmen asian kautta, jotka ovat uskontunnustus, vahvistuksen sakramentti ja eukaristian eli ehtoollisen vastaanottaminen ensimmäisen kerran eli ensikommuunio. Katoliseen kirkkoon liittymisestä puhutaan kirkon täyteen yhteyteen ottamisena, sillä kirkon opetuksen mukaan kaikki kastetut kuuluvat Kristuksen mystiseen kirkko-ruumiiseen. Vahvistuksen sakramentti ja eukaristia täydentävät tämän yhteyden ja liittävät lähemmin Kristukseen. Katolisen kirkon täyteen yhteyteen tuleminen on jatkumoa sille tielle Kristuksessa, joka alkaa kasteen sakramentissa.

Omalta osaltani tämä tie alkoi yli kolmekymmentä vuotta sitten, 8.4.1990. Tuolloin saamani jumalalliset hyveet usko, toivo ja rakkaus kasvoivat läpi lapsuuteni ja nuoruuteni hyvin kristillisessä ilmapiirissä. Lapsuudenkotini arjessa hartauselämä oli tiiviisti läsnä radiojumalanpalvelusten, aamu- ja iltahartauksien sekä hengellisen musiikin myötä. Vanhoillislestadiolaisuudessa saamani kristillinen kasvatus on luonut pohjan kaikelle myöhemmälle hengelliselle elämälleni. Olenkin hyvin kiitollinen kaikesta oppimastani ja omaksumastani vanhemmilleni ja sille hengelliselle lapsuudenkodilleni, joka vanhoillislestadiolainen herätysliike on ollut ja tulee aina minulle olemaan.

Lapsuudessani minulla ei ollut juuri minkäänlaista kosketusta katoliseen kirkkoon. Muistan paavi Johannes Paavali II:n – jonka valitsin vahvistuspyhimyksekseni – kunnioitusta herättävän hahmon sekä hänen pitämänsä Urbi et orbi -tervehdykset. Muistan Kalkutan Teresan hänen maailmankuulusta laupeudentyöstään. Siinä kaikki. Katolinen kirkko ei ollut läsnä lapsuudessani ja nuoruudessani käytännössä ollenkaan.

Luullakseni kävin ensimmäisen kerran katolisessa kirkossa lomamatkalla Saksassa elokuussa 2015. Kirkko oli Münchenin komea Frauenkirche, jossa sattui olemaan iltavesper tuona päivänä. En ymmärtänyt saksankielisestä toimituksesta juuri mitään, mutta yhdessä teksteistä puhuttiin Melkisedekin pappeudesta, mistä päätellen teksti oli joko psalmista 110 tai heprealaiskirjeestä. Tilaisuudesta jäi selvästi mieleeni välähdyksenomainen kokemus, jota kuvaamaan sopivat parhaiten sanat ilon pilkahdus. Kerroin kokemuksestani ystävilleni vesperin jälkeen kirkon ulkopuolella Marienplatzilla ja muistan ystäväni – serkkuni – kommentoineen: ”Ehkä olet nyt löytänyt kutsumuksesi” Mene ja tiedä, tässä ollaan 🙂
Kenties unsere Frau kutsui kotiin…

Frauenkirchen kaksoistornit

Kirkon keskikäytävä alttarille päin

Minä kirkon ulkopuolella, Marienplatzin aukiolla

Kirkkoonottoni ei ollut aivan sellainen kuin olin etukäteen kuvitellut, kenties unelmoinutkin. Kirkkoonliittymiseni tapahtui suuren pelonsekaisen tunnekuohun saattamana. Se oli varsinainen tahdon ponnistus, taistelu, joka karisutti suuren osan tapahtumaan ennalta lataamastani romantiikasta. Onneksi sakramenttien välittämä armo ei ole kiinni tunteista. Ennen kirkkoonottoa mietiskelin paimenpsalmin sanoja, jotka tuntuivat osuvilta päivän teemaan:

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.
Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Todella, keskelle pimeimmän vuodenajan, syvimmän koronakriisin ja kauhistuttavimman tunteiden pimeän laakson, kaikkien sielujen vihollisten silmien eteen sielujen ylipaimen kattoi juhlapöydän – nimittäin itsensä eukaristian sakramentissa – ja voiteli pääni vahvistuksen sakramentissa, kaikki kirkkonsa palveluviran, paimensauvansa, kautta. Maljani ei kenties ollut ylitsevuotavainen tunteellisesti, mutta koen vahvistuksen ja eukaristian sakramenttien armon vaikuttaneen jo ainutlaatuisella tavalla (hengellisessä) elämässäni.

• 

• 

• 

• 

”It’s time to come home”

Kirkkoonottoni osui adventin toiselle sunnuntaille eli liturgisesti erinomaiseen kohtaan kirkkovuotta. Adventin toisen sunnuntain vanhan testamentin lukukappale kehottaa profeetta Jesajan suulla valmistamaan Herralle tien (Jes. 40:1-5, 9-11), minkä Johannes Kastaja täyttää ja vahvistaa päivän evankeliumissa (Mark. 1:1-8). Harmillisesti piispa Teemun pitämä mainio saarna ei tallentunut pyhän Marian kirkon YouTube-kanavalle, mutta lohdutuksena kommentoin saarnaa, jonka Los Angelesin apulaispiispa Robert Barron kuin taivaan lahjana julkaisi (linkki YouTubeen) samaisena toisena adventtisunnuntaina.

Jesajan kirjan ennussana sijoittuu Babylonian pakkosiirtolaisuuden historialliseen ja maantieteelliseen kontekstiin. Israelin kansa on kaukana kotoaan Babylonian pakkosiirtolaisuudessa, heidän ja Jerusalemin välissä on ylitsepääsemätön autiomaa. Tuon suunnattoman maantieteellisen esteen yli kehottaa ääni raivaamaan tien, valtatien Jumalalle – jotta Hän voisi tuoda kansansa takaisin kotiin.

Piispa Barronin saarnassaan lainaamansa psalmin 137 sanat sopivat mainiosti omaan hengelliseen kontekstiini:
Virtojen varsilla Babyloniassa me istuimme ja itkimme, kun muistimme Siionia. Rannan pajuihin me ripustimme lyyramme. Ne, jotka meidät olivat sinne vieneet, vaativat meitä laulamaan, ne, joiden orjuudessa me vaikeroimme, käskivät meidän iloita ja sanoivat: ”Laulakaa meille Siionin lauluja!” Kuinka voisimme laulaa Herran lauluja vieraalla maalla?

Sanat sisältävät riipaisevuudessaan kaiken, mitä hengellisen lapsuudenkotini jättäminen on merkinnyt, kuinka ristiriitaiselta on tuntunut kulkea kohti uutta kotia tietoisena siitä, että lapsuuteen ei ole palaamista. Siionin laulut, jotka olen oppinut tuntemaan, kertovat usein taivaallisesta koti-ikävästä, kaipuusta taivaalliseen Jerusalemiin (nykyisestä Siionin laulut -kirjasta esim. SL94, SL97, SL210 ja SL249). Ne sisältävät varsin katolisia näkyjä uudesta Jerusalemista, meidän äidistämme eli kirkosta. Kuinka kauniisti erityisesti monet vanhat Siionin laulut sopisivat osaksi katolista hartautta!

Israelin kansan kotiinpaluu pakkosiirtolaisuudesta saa täyden merkityksensä Messiaassa. Hän itse raivaa tien takaisin Isän kotiin, hän tulee itse tieksi syntisille. Miltei liikutuin piispa Barronin mainitessa tässä yhteydessä laulun Bridge Over Troubled Water. Bongasin laulun Spotifyn Legendary-soittolistalta ja ihastuin heti. Laulun sanat puhuvat kauniisti Pelastajasta, joka antaa itsensä toisten edestä: ”Like a bridge over troubled water I will lay me down”. Laulu muistuttaa minua myös kaimastani ja kastepyhimyksestäni Pietarista, johon niin monesti samastun…

Jeesus kävelee veden päällä ja Pietari… no niin. Kuva onnittelukortista, jonka sain kirkoonliittymisen johdosta.

Adventus Domini

Adventin aika merkitsee toisaalta valmistautumista tulevaan ja toisaalta tähyämistä menneeseen, uuden ja vanhan sovittamista yhteen. Tämä jännite ruumiillistuu Johannes Kastajan henkilössä, josta adventin tekstit puhuvat paljon. Hänhän oli vanhan liiton profeetoista viimeinen ja suurin. Kuitenkin hän oli ”vain” edelläkävijä suuremmalle, joka oli tuleva hänen jälkeensä.

Tänä adventtina Johannes Kastajan hahmo sai hyvin henkilökohtaisesti puhuttelevan muodon. Johannes oli ”huutavan ääni korvessa”, kuten vuoden 1776 Biblia hänen sanansa ilmaisee (Joh. 1:23). Mitä muuta lestadiolainen herätys on alusta alkaen ollut kuin ”Huutavan ääni korvessa”? (Lars Leevi Laestadius julkaisi samannimistä lehteä (linkki arkistoon) vuosina 1852-1854.) Lestadiolainen herätys kaikissa muodoissaan on ”valmistanut Herralle tietä” ihmisten sydämissä. Itsekin olen tämän elävästi ja väkevästi kokenut. Maallistuneen yhteiskunnan keskellä lestadiolaisuus muistuttaa tuota eriskummallista miestä, jolla ”oli yllään kamelinkarvavaate ja vyötäisillään nahkavyö” ja joka ”ei viiniä ja väkijuomaa juonut” (Luuk. 1:15).

Eräs pyhän Marian seurakunnan pappi toi esille, kuinka hyvin Johannes valmisti opetuslapsensa Messiaan tuloon. Näin koen itse suhteeni vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Lestadiolaisuus on minulle kuin Johannes Kastaja, jolta sain kasteen ja kasteopetuksen, joka puhui Jeesuksesta, ”hänen jälkeensä tulevasta” (Mark. 1:7). Kirkko puolestaan on Jeesus Kristus itse. Hän kastaa Pyhällä Hengellä – ”Minä olen kastanut teidät vedellä, mutta hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä.” (Mark. 1:8) – ja puhuu itse kirkossaan sakramenttien välityksellä. Kuten Johannes sanoo:

”Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” (Joh. 3:29-30)

Kirkon täyteen yhteyteen tuleminen oli kuin hengellinen maisema olisi vaihtunut talvisen pateettisesta, sinänsä kauniista, viipyilevän kalvasta valoa heijastavasta maalaismaisemasta helluntain kirkkauteen, uutta elämää luovan, täydeltä terältä paistavan auringon valoon ja lämpöön. Aurinko on Jeesus Kristus, joka erityisellä tavalla loistaa kaikkein pyhimmässä sakramentissa, eukaristiassa. Evankelisluterilaisen kirkon virren 574 säkeistössä 5 lauletaan ”On aurinkona kerran Karitsa Jumalan, ja seurakunta Herra on kirkas morsian”. Eukaristiassa ja sen kautta kirkossa ”kerran” on todellisuutta jo nyt!

Eukaristinen Jeesus on ”moottoritie taivaaseen”, kuten vastikään autuaaksi julistettu Carlo Acutis adventin teksteihin viitaten sopivasti sanoi.

Carlo Acutis oli italialainen nuorukainen, joka käytti ohjelmointitaitojaan levittääkseen eukaristista hartautta. Hän menehtyi leukemiaan vuonna 2006, ollessaan ainoastaan 15-vuotias. Hänet julistettiin autuaaksi 10. lokakuuta 2020 Assisissa, Italiassa. (CNS photo/courtesy Sainthood Cause of Carlo Acutis)

Eukaristinen juhlakulkue jossain lämpimämmässä maassa. (Photo by David Eucaristu00eda on Pexels.com)

Sisäinen valo

Ilahduttavimpia asioita arjessani on työmatkapyöräily. Olen sijoittanut etätyöpisteeni noin kolmentoista kilometrin päässä sijaitsevalle Vantaan toimistollemme; tämä on mielestäni sopiva asunnon ja työpaikan välinen etäisyys ja oikeuttaa etätyöpaikka-nimityksen käyttöön. Työmatkareittini noudattaa Helsingin keskuspuiston metsässä kiemurtelevia polkuja, seuraa Paloheinän ja Tammiston peltojen reunojen ja Vantaanjoen varren sorateitä ja saapuu lopulta Vantaan Virkamieheen. Kyseessä on mitä idyllisin reitti, jota polkiessa on helppo uppoutua hetkeen, nauttia luonnosta ja vauhdista, imeä voimavaroja työpäivään.

Syksy on tuonut tullessaan metsäpoluille putoilevat kellastuneet lehdet, vesilätäköt sekä kylmät ja pimeät tai ainakin hämärät aamut. Keskuspuiston siimeksessä valo on toisinaan vähäistä, vaikka polut ovatkin valaistuja. Pimeässä polkiessa olen alkanut arvostaa kunnollisia etu- ja takavaloja pyöräilijöillä. Erityisen arvostuksen ansaitsevat jalankulkijat, jotka ovat varustautuneet otsalampulla tai vastaavalla. Pimeällä polulla kiitäessä aistit ovat jo valmiiksi jännittyneet ja tummien, valaisemattomien hahmojen erottaminen hämärästä aiheuttaa ylimääräistä stressiä.

Asiallisella valaisimella varustautuneen kulkijan havaitseminen jo hyvän matkan päästä herättää kiitollisuutta, herää merkillisellä tavalla sykähdyttävä tunne. Täällä metsäpolulla on joku muukin liikkeellä ja hänkin on kytkenyt valaisimensa päälle nähdäkseen ja tullakseen nähdyksi. Tunteessa on jotain primitiivistä, ihmisen luontaisen pimeän pelon ja valon aikaansaaman turvallisuudentunteen yhteisvaikutusta.

Toisinaan sytytän rukoillessani kynttilän, sellaisen Valamon luostarista peräisin olevan tuohuskynttilän. Tämä yksinkertainen toimenpide sai minut erään kerran pohtimaan rukouksen olemusta kynttilän palamisen näkökulmasta. Tuli tarvitsee syntyäkseen kolme asiaa: palavan materiaalin, happea eli ilmaa ja lämpoä. Lämpö saa palavan materiaalin kaasuuntumaan ja yhtymään kemiallisesti ilmassa olevaan happeen, mistä syntyy runsaasti lisää lämpöä, joka puolestaan saa yhä lisää palavaa ainesta kaasuuntumaan ja yhtymään happeen. Tämä ketjureaktio havaitaan liekkinä.

Ajatelkaamme rukousta tällaisena kynttilän sytyttämisenä ja palamisena. Ihminen itse on kynttilä, Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi luotu, Jumalan hengestä osallinen, luotu olemaan yhteydessä Luojaansa, tehty loistamaan Jumalan rakkauden tulta. Liekki on rukous, elävä yhteys Jumalaan. Liekissä ihmisen henki yhtyy Jumalan henkeen, normaalisti kiinteässä olomuodossa oleva ”maan tomu” ”kaasuuntuu”, kohottautuu Jumalan puoleen syttyen palamaan.

Rukous on Jumalan ja ihmisen yhteistyötä. Ihminen pysähtyy, hiljentyy, kokoaa itsensä, ristii kätensä, tekee ehkä muita valmisteluja yhtä tarkoitusta varten, ollakseen Luojansa ja Jumalansa kanssa. Jumala, joka on Pyhän Hengen kautta aina ja kaikkialla kuin odottaen, aina valmiina rukoukseen, aina valmiina palamaan, lahjoittaa ratkaisevan kipinän, ensimmäisen armon, joka saa liekin syttymään. Jumala antaa aina kaikkensa, happea on rajattomasti tarjolla; on ihmisen anteliaisuudesta kiinni, kuinka kirkkaasti liekki palaa. Kyseessä on rakkaussuhde: Jumala antaa itsensä, mikä on korkeimmalla mahdollisella tavalla käynyt ilmi hänen Poikansa kärsimyksessä ja kuolemassa; me vastaamme tähän rakkauteen.

Jokainen ihminen on luotu loistamaan Jumalan valoa. Jokainen kastettu on erityisellä tavalla pyhitetty ja varustettu jumallisilla hyveillä – uskolla, toivolla ja rakkaudella – tätä tehtävää varten, kuin kynttilänpäivänä siunattavat kynttilät. Ihmisen tehtävä on olla valmiina, kuten palvelija Jeesuksen vertauksessa, valvomassa ja lamppu palamassa (Luuk. 12:35-38). Rukous on valvomista, rukous on lampun palamista. Rukouksessa on ihmisen syvin identiteetti. Rukouksessa ihminen palauttaa Jumalalle itsensä, kaiken mitä on Häneltä lahjaksi saanut ja tulee samalla osalliseksi Jumalan valosta. Ihminen on tarkoitettu loistamaan, syttymään ja palamaan armosta yhä kirkkaammin Jumalan kunniaksi ja sielujen pelastukseksi.

”Ei kukaan sytytä lamppua ja sitten piilota sitä. Lampunjalkaan se pannaan, jotta sisään tulevat näkisivät valon. Silmäsi on sinun ruumiisi lamppu. Kun silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Kun silmäsi ovat huonot, ruumiisi on pimeä. Pidä siis varasi, ettei se valo, joka sinussa on, ole pimeyttä. Jos koko ruumiisi on valaistu eikä mikään osa sinusta ole pimeänä, ruumiisi on kauttaaltaan valoisa, aivan kuin lamppu valaisisi sinua loisteellaan.” (Luuk. 11:33-36)

Pyhäinpäivänä on paikallaan miettiä, mikä on tehnyt pyhistä pyhiä. Yksinkertainen Jeesuksen sanoja noudatteleva vastaus on, että he ovat loistaneet Jumalan valoa koko ruumiillaan, he ovat panneet kynttilänsä kynttilänjalkaan, jotta se loistaisi kaikille huoneessa oleville (Matt. 5:15). Heidän rukouksensa on laajentunut kattamaan koko heidän elämänsä. Rukouksen hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä sytytetty liekki on kasvanut kasvamistaan, toisinaan sytyttäen palamaan koko maailman (Luuk. 12:49), kuten on käynyt lukuisten pyhimysten tapauksessa.

Kanssani samoilla poluilla kulkevat pyöräilijät ovat varustautuneet hyvin erilaisin lampuin. Toisilla on pieni tuikku, jonka valo riittää näyttämään oman sijaintinsa, toiset ovat investoineet valaisimeen enemmän. Heidät erottaa jo kaukaa, valaisimen keila pyyhkii polkua ja maastoa kuin raskaan ajoneuvoyhdistelmän katolle asennetut lisävalot. Kohdattaessa oman tuikkuni vaatimattomaan valoon tottuneita silmiä häikäisee. Olen salaperäisellä tavalla kiitollinen näille pyöräteiden sankareille. He ovat sijoittaneet paljonkin rahaa valaisimiinsa nähdäkseen eteensä ja vaikka kuljemme eri suuntiin, emmekä tunne toisiamme, valo yhdistää meitä. Meillä on yhteinen missio valon, näkemisen ja näkyvyyden puolesta pimeyttä vastaan.

Entiset pyhät ovat aikanaan kulkeneet samoja polkuja, taistelleet samaa pimeyttä vastaan, pitäneet oman lamppunsa puhtaana ja palavana. ”Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen” (Joh. 1:9) oli valaissut heidän matkansa; sama valo valaisee meitä. Ikuinen valo, ihmiseksi tullut Jumala, Jeesus Kristus, loistaa heille lakkaamatta ja yhdistää heidät meihin. Pyhien yhteys on todellisinta juuri rukouksessa. Pidetään siis kynttilämme palavana ja muistetaan edesmenneitä rakkaita, läheisiä ja ystäviä sekä kaikkia edellämme kulkeneita ja kanssamme kulkevia valon kantajia.

Katolilaista teologiaa insinööriltä insinööreille – ja miksei muillekin

En ole hetkeen julkaissut blogillani mitään. Olen ollut, sanotaanko, työllistetty muilla tavoin. Kirjoittaminen on ollut mielessä läpi kuluneen vuoden, mutta jäänyt resurssien rajallisuuden vuoksi ajatuksen tasolle. Pitkäksi venynyt tauko ei johdu aiheiden puutteesta ja toivonkin voivani julkaista tekstejä jatkossa säännöllisemmin. Tämän jutun julkaisin Facebook-seinälläni pari päivää sitten.

Olen koulutukseltani insinööri ja teen lujuuslaskijan töitä. Lujuuslaskija on eräänlainen suunnittelijan apuri, jonka tehtävänä on tarkistaa, että suunnitellut koneet ovat turvallisia käyttää. Olen töissä insinööritoimistossa, joka tarjoaa palvelujaan teollisuuden asiakkaille. Aloitin nykyisessä tehtävässäni erään yrityksen tuotekehitystiimissä heinäkuun alussa. Tehtävä on tosi mielenkiintoinen, tiimi hyvähenkinen ja muutenkin viihdyn.

Parin kuukauden aikana olen tehny joitain (itseäni) huvittavia huomioita, joista inspiroituneena nyt kerron sinulle, hyvä lukijani, näitä juttuja..

Työskentelen mm. projektissa, jossa yhdenmukaistetaan erään tuotteen suunnittelua ja valmistusta tavoitteena, kuinkas muuten, kustannussäästöt! Selkeyden vuoksi popularisoin teknisiä yksityiskohtia. Lähtötilanne on siis tämä:

Kuvitellaan, että yhtiö valmistaa hissejä. Yhtiö toimii ympäri maailman ja sillä on valmistusta Suomessa, Italiassa ja Kiinassa. Mahtavaa! Globaalius tuottaa kuitenkin haasteita. Kullakin maalla on erityispiirteensä, tapansa ja tottumuksensa, mikä aiheuttaa toisinaan kitkaa. (Kitka on sinänsä tosi tarpeellinen juttu. Ilman kitkaa hissi ei toimisi.. eikä moni muukaan asia, esim. kävely.)

Pelkistetään ongelmaa. Suomessa hissit sorvataan puusta, koska sitä riittää, eikä muuta materiaalia ole saatavilla. Italiassa hissit hakataan marmorista, koska se on tyylikästä ja koska jo muinaiset roomalaiset… Kiinassa puolestaan hissit ommellaan silkistä. Kukaan ei tiedä miksi, mutta taustalla voi olla vanhoja kansanuskomuksia lentävistä matoista.

Eräänä päivänä hissejä valmistavan yhtiön pomo toteaa, että ei tästä näin tule mitään. Tarkoitus on suunnitella, myydä ja valmistaa yhtä ja samaa hissiä kaikkialla maailmassa, ei täysin omanlaista, yhteensopimatonta versiota eri puolilla maailmaa. Jotta yhtiö pysyisi kilpailukykyisenä ja voisi toteuttaa visiotaan, missiotaan ja strategiaansa on toimintoja yhdenmukaistettava siten, että on yhdet suunnitelmat ja yksi hissi, sanoo pomo. Kaikkien on puhallettava tästä lähtien yhteen hiileen, hän päättää. Hoitakaa homma.

Selvä, sanovat pomon alipomot, joille pomo delegoi tehtävän toteuttamisen. Kussakin maassa, Suomessa, Italiassa ja Kiinassa on oma alipomonsa. Projektin vetovastuu annetaan Italian alipomolle. Hän on suoraan vastuussa pomolle, mutta on samalla organisaatiotasolla muiden alipomojen kanssa, eli ei esimiesasemassa heihin nähden.

Alipomot alkavat toteuttaa saamaansa tehtävää tarmokkaasti. He toteavat ensin, että yhteensopivuusongelmat Suomen männyltä tuoksuvien hissien, Italian marmorista kiiltävien hissien ja Kiinalaisten silkinpehmeiden hissien välillä ovat ilmeisiä. Marmorista kilkutellut hissit ovat hyvin raskaita kun taas silkkiset hissit höyhenenkevyitä, minkä seurauksena hissikoneistot ovat täysin erilaiset. Suomen mäntyiset hissit jäivät vertialussa kakkoseksi kummallekin. Toisaalta, alipomot toteavat, mänty olisi marmoriin ja silkkiin nähden erinomainen vaihtoehto hissin materiaaliksi lujuutensa ja käsiteltävyytensä ansiosta. Todellinen all-round -valinta. Paitsi, että mäntyä ei kasva all around the world, kuten erääseen kokousmuistioon kirjattiin. Lisäksi italialaiset eivät haluaisi luopua marmorin kiillosta ja kiinalaiset eivät silkin pehmeydestä.

Kuulkaahan, kommentoi pomo väliin, jotain teidän on keksittävä. Yksi ratkaisu, joka toimii kaikkialla. Muistakaa päätehtävä. Hissin on kuljetettava ihmiset ylimpiinkin kerroksiin varmasti ja turvallisesti. Hän ehdotti, että suunniteltaisiin hissi, jossa on sama peruskonsepti, sama perusmateriaali, mutta jokainen maa saisi säilyttää omat erityispiirteensä. Haa, huudahtivat alipomot ja totesivat pomon sanoissa suuren viisauden. Nyt taidamme tietää, miten ongelma ratkaistaan, he totesivat yhteen ääneen koronan vuoksi Teamsin välityksellä pidetyssä alipomojen kokouksessa.

Ratkaisu oli yksinkertaisuudessaan, toimivuudessaan ja tarkoituksenmukaisuudessaan jokaista insinööriä syvästi liikuttavan kaunis. Hissin runko olisi terästä, jota on saatavilla kaikkialla maapallolla terästeollisuuden ansiosta. Miten tätä ei aiemmin tajuttu, miettivät alipomot. Teräsrungon ansiosta kaikki yhteensopivuusongelmat ja suunnitelmien ja tuotannon ristiriidat saatiin ratkaistua. Uusi rakenne salli paikalliset muunnelmat kunkin maan tapojen ja tottumusten mukaisesti. Keskeinen merkitys oli rajapinnoilla, jotka oli harkiten ja huolella suunniteltu siten, että samaan teräsrunkoon voitiin asentaa mäntypaneelit, marmorilattia tai silkkimatto tai vaikka kaikki, tai ei mitään, tai mitä tahansa.

Hyvin tehty, sanoi pomo alipomoille, olette palkkanne ansainneet.

Ehkä joku lukija jo huomasi rivien välistä, että hissiyhtiö keppihevosenani esitin allegorian. Mistä? Tietysti kirkosta. Mikä minua suuresti ilahduttaa, on että tämä ei ole päästä keksitty juttu, vaan ihan arkipäivää yrityksessä, jossa työskentelen. Siis katolisen kirkon idea on omaksuttu kovassa ja kylmässä kapitalismissa, koska siinä toteutuu ykseyden moninaisuus tai moninaisuuden ykseys, kummin vain. Siis saavutetaan selvää säästöä periaatteilla, jotka ovat kiistaton osa kirkon traditiota.

Avaan vähän allegoriaa: Yhtiö on tietysti kirkko. Kirkon pomo on Jeesus, joka jätti alipomoilleen eli apostoleilleen ja heidän seuraajilleen eli piispoille tehtävän hoitaa homma. Hän jätti homman vetovastuun erityisesti yhdelle alipomoista eli Pietarille ja hänen seuraajilleen, joita myös paaveiksi kutsutaan. Yhtiön tehtävä on kuljettaa ihmisiä ylimpiinkin kerroksiin, eli nostaa sielut taivaaseen. Jotta olisi yksi lauma ja yksi paimen, pomo antoi alipomoilleen viisauden (joka on Pyhän Hengen lahja) järjestää yhtiön asiat joustavasti, mutta kuitenkin yhdenmukaisesti niin, että yhtiön missio, visio ja strategia voisivat toteutua kaikkialla maailmassa. Amen. Sen pituinen se.

Hauskinta koko jutussa on, että Suomessa, Italiassa ja Kiinassa on todella johtajat, jotka vastaavat projektista omassa maassaan, mutta Italian ”maajohtaja” on samalla muiden maajohtajien johtaja ilman suoraa esimiesasemaa heihin. Näinhän on paavin ja piispojen välillä! Apostolinen kollegio toteutuu!

Pyhäinpäivän reflektioita Puolasta

Marraskuun alun suurten kirkollisten juhlien, kaikkien pyhien päivän (1. marraskuuta) ja kaikkien uskossa poisnukkuneiden päivän (2. marraskuuta) kunniaksi reflektioita Puolaan 6.-16. syyskuuta 2019 suuntautuneesta matkasta kuvamietiskelyn muodossa.

Matkasta on julkaistu kattava selostus matkakumppanini näkökulmasta. Keskityn tässä julkaisussa kuviin ja tunnelmiin Krakovan alueelta sekä ajatuksiin siitä, mitä Puolan historia kertoo elämästä, kuolemasta ja ihmisyydestä.

Wawel

Saavuimme Krakovaan perjantaina 6.9.2019, päivälleen 80 vuotta sen jälkeen, kun Natsi-Saksan joukot ottivat kaupungin haltuunsa toisessa maailmansodassa.

Tuolloin kaupungin maamerkin, Wawelin linnoituksen lipputankoon nostettiin hakaristilippu ja linnoituksesta tuli Puolaa miehittäneen Puolan kenraalikuvernementin johtajan Hans Frankin päämaja.

Wawelin linnan museokierroksella opimme, että linna on ollut hallitsijoiden käytössä ennenkin. Puolan hallitus istui Krakovassa vuodesta 1038 vuoteen 1596, jolloin Vaasa-suvun Sigismund III siirsi Puola-Liettuan hallinnon Varsovaan.

Museon ohella Wawelin toinen päänähtävyys on katedraali, jonne on haudattu useita Puolan hallitsijoita ja merkkihenkilöitä, muun muassa Puolan suojeluspyhimys Stanislaus, kansalliskirjailija Adam Mickiewicz ja Smolenskin lentoturmassa menehtynyt Lech Kaczýnski vaimoineen.

Katedraali on todistanut Puolan 1900-luvun historian kannalta merkittävän tarinan syntyä. Nimittäin, 2. marraskuuta 1946 (kaikkien uskossa poisnukkuneiden päivänä!) Karol Wojtyla, tuleva paavi Johannes Paavali II vietti katedraalin kryptassa ensimmäisen messunsa papiksi vihkimisensä jälkeisenä päivänä !

Hyvässä seurassa. Kirjoittaja ja katedraalin edustan aukion paavi Johannes Paavali II:n patsas.

Zurek-keitto. Puolalainen perinneruoka. Nam.

Auschwitz

Päätin jättää Auschwitzin kuvaamisen minimiin, jotta voisin parhaiten kuulla, mitä paikalla oli kerrottavaa. Useissa tiloissa kuvaaminen oli myös kielletty. Ensivaikutelma Auschwitzista: turistirysä. Naiivi aikomukseni oli ollut kuljeskella ympäriinsä ja uppoutua tuon kauhujen paikan historiaan. Totuus oli toinen, sillä perusteellisten turvatoimien jälkeen leiriä kierrettiin enemmän tai vähemmän peräkanaa kuulokkeista oppaan sanoja kuunnellen.

Kenties suomalainen lukiotasoinen yleissivistys on hyvällä tasolla, sillä Auschwitz ei onnistunut sokeeraamaan. Ehkä tämä johtui myös näyttelyn tyylistä. Tarkoitus ei ollutkaan ensisijaisesti järkyttää ketään.

Karua tarinaansa kertoivat tuhannet kenkäparit, astiat, henkilökohtaiset apuvälineet (kuten poliittisesti korrekti ilmaus nykyään kai kuuluu), silmälasit ynnä muut henkilökohtaiset esineet sekä kenties järkyttävimpänä muistomerkkinä hiukset, joita tai jota oli satojen kilojen massana erään huoneen suurehkossa vitriinissä.

Auschwitzista jäi mieleen kaksi yksityiskohtaa ylitse muiden.

Ensimmäinen on pahamaineinen Block 10, samanlainen kasarmirakennus kuin kaikki muutkin Auschwitzin leirin rakennuksista.
Tämän oven takana kaksi lääkäriä, Carl Clauberg ja Horst Schumann, harjoittivat nuorten naisten ja miesten sterilisaatiokokeita. Clauberg uskoi injektioon, kun taas Schumann käytti röntgen-säteitä kokeissaan.

Mitähän tohtorit olisivat tuumineet nykymaailman menosta? Meillähän on käytössämme hyvin hienostuneet tavat estää ei-toivotut raskaudet. Sekä keskeyttää ne.

Tämän oven edessä näin välähdyksen siitä yhteydestä, joka on 80 vuoden takaisen murhakoneiston toiminnalla ja nykyajan mutkattoman ”syntyvyyden säännöstelyn” välillä.

Toinen on kuoleman piha, piha, jota käytettiin kuolemaantuomittujen teloituksiin. Tuomittuja säilytettiin oikeanpuoleisessa rakennuksessa. Lipputangossa voi nähdä lipun, jonka väritys vastaa vankien vaatteiden kuosia.

Oikeanpuoleisen rakennuksen kellari kätkee sisäänsä kuolemansellit, joissa kuolemaantuomitut vangit odottivat tuomionsa täytäntöönpanoa, tai joissa tuomio pantiin täytäntöön tavalla tai toisella.

Yhdessä näistä selleistä oli kaksi (jos muistan oikein) suurta kynttilää, jotka muistuttavat siitä valosta, joka loisti keskitysleirien synkkyyden syvimmässäkin yössä.

Tuossa sellissä nimittäin kuoli puolalainen katolinen pappi Maximilian Kolbe. Hän oli ilmoittautunut vapaaehtoisena kuolemaan vankitoverinsa puolesta. Kahden viikon näännytys ei riittänyt viemään isä Maximilianin henkeä, joten hänet lopulta myrkytettiin yhdessä neljän muun tuomitun kanssa.

Roomalaiskatolinen kirkko julisti isä Maximilianin pyhäksi vuonna 1982.

Pyhä Maximilian Kolbe ei ollut ainoa keskitysleirien sankari. Hänen ja muiden tunnustettujen pyhien lisäksi keskitysleirien kärsimyshistoria sulkee sisäänsä lukemattomien viattomien sankarillisen uhrin.

(kuvassa Maximilian Kolben kuolintodistus)

Lagiewniki, Krakova

Keskitysleirien kauhujen keskeltä palasimme kerrassaan Jumalan laupeuden syleilyyn, nimittäin Jumalan laupeuden pyhäkköön, joka on valmistunut 2002 paikalla sijaitsevan Laupeuden sisarten luostarin alueelle (kuvassa yksi sisarista).

Jumalan lapeuden pyhäkkö on näyttävin maamerkki sille jumalallisen laupeuden sanomalle, jota kenties suurin 1900-luvun mystikko, Lagiewnikin luostarissa elänyt ja kuollut Pyhä Faustina Kowalska sai tehtäväkseen julistaa maailmalle.

Luen parhaillaan Sisar Faustinan päiväkirjaa, jossa hän kertoo kilvoituksestaan ja erityisesti saamistaan Jeesuksen ilmestyksistä.

Kävimme myös lähistöllä sijainneessa Pyhän Johannes Paavali II:n (JP II) pyhäkössä (yhtä massiivinen kuin edelllisen kuvan pyhäkkö), joka käsittää kuvassa suoraan edessä näkyvän kirkon sekä vasemmalla sijaitsevan JP II:n elämästä kertovan museon.

Kiintoisin yksityiskohta tässä loisteliaan kauniissa pyhäkkökompleksissa oli JP II:n paavillinen kaapu, joka oli hänen yllään vuoden 1981 murhayrityksen aikana.

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Puolan historia tarjoaa havainnollisen näköalapaikan 1900-luvun Euroopan merkittävimpiin ilmiöihin: totalitarististen valtojen (Natsi-Saksa, Neuvostoliitto) harjoittamaan politiikkaan, sortoon ja väkivaltaan miehittämillään ja hallitsemillaan alueilla, ja toisaalta siihen vähemmän esillä pidettyyn hiljaiseen historiankirjoitukseen, jota 1900-luvun suuret puolalaiset pyhimykset Faustina Kowalska, Maximilian Kolbe ja Johannes Paavali II elämällään ja teoillaan edustavat.

Historian kauhujen äärellä tapahtumien valtavat mittasuhteet hämärtävät niiden merkityksen. Auschwitzissa jokaisesta kuolleesta laadittiin kuolintodistus. Jokainen todistus pitää sisällään kokonaisen ihmiselämän. Kun tragedioita on tarpeeksi, niistä muodostuu tilasto, joukko numeroita. Hahmotamme niillä kvantitatiivisia mittasuhteita, mutta samalla hukkaamme kvalitatiivisen arviointikyvyn.

Elämää ja kuolemaa kärsimyksineen ei voi käsitellä samalla tavalla kuin lukuja tai tekstiä. Elämä, oli se kuinka lyhyt tai ”vähäpätöinen” tahansa, jää aina mysteeriksi. Elämästä jää ikuinen merkki ihmiskunnan yhteiseen historiaan. Velvollisuutemme ihmiskuntana on kantaa yhdessä vastuu menneistä sukupolvista ja heidän teoistaan, vaikka se olisi tuskallistakin.

Wawelin katedraalin loisteliaat hauta-arkut viestivät hyvin erilaista suhtautumista elämään ja kuolemaan kuin Auschwitz-Birkenaun kolkko ja kasvoton todellisuus (jäljellä on kirjaimellisesti vain tuhkaa). Katedraalin holvien alle lasketut hautamonumentit kertovat kunnioituksesta ja arvostuksesta ihmiselämää kohtaan (vaikka niihin liittyvä uskonnollinen ulottuvuus jätettäisiin huomiotta). Samaa ei voi sanoa niistä pelokkaista kasvoista, jotka koristivat erästä Auschwitzin käytävää.

Wawel ja Auschwitz edustavat tässä suhteessa janan ääripäitä. Toisessa päässä ihmisyksilö on korotettu jumalalliseen kunniaan ja kirkkauteen. Toisessa päässä ihmiseltä on viety kaikki kunnia, yksilöllisyys ja arvokkuus. Jäljellä on ihmiskarjaa, josta otetaan kaikki hyöty irti ennen sen nihilististä tuhoamista. Kenties kuitenkin myös tuhoamisleirien todellisuus todistaa ihmisen ainutkertaisesta arvosta. Jotta ihmistä voidaan käsitellä välinpitämättömästi ja halveksien, on häneltä poistettava jotain, mikä hänelle lähtökohtaisesti kuuluu: yksilöllisyys, koskemattomuus, kunnioitus.

Lopuksi

Pyhimyksille osoitettu kunnioitus heijastaa sitä kirkkautta ja kunniaa, jonka Isä Jumala tahtoo rakkaudessaan antaa jokaiselle sielulle. Tässä mielessä kauniit muistomerkit toimivat meille muistutuksena omasta arvostamme – ja lähimäisemme arvosta. Kultaisia kuviakin kauniimpi on osa, jonka Jumala on valmistanut omilleen. Muistakaamme – ja asettukaamme heidän osaansa Viisauden kirjan sanoin:

”Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kädessä, eikä mikään kärsimys enää ulotu heihin.

Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita, ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena, heidän lähtöään täältä perikatona, mutta he ovat päässeet rauhaan.

Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus, mutta he olivat täynnä kuolemattomuuden toivoa.

Kevyesti heitä kuritettiin – runsaasti heitä siunataan. Jumala pani heidät kokeeseen ja havaitsi heidät kelvollisiksi.

Niin kuin kultaa sulatusuunissa hän tutki ja koetteli heitä, niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan hän otti heidät vastaan.

Kun tilinteon hetki koittaa, he loistavat kirkkaasti, leimahtavat kuin kipinä olkilyhteessä.

He saavat hallintaansa maailman kansat, he jakavat niille oikeutta, ja Herra on iäti heidän kuninkaansa.

Ne, jotka turvaavat Herraan, ymmärtävät totuuden, ne, jotka pysyvät uskollisena rakkaudessa, saavat sijansa hänen luonaan.

Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.”

Viisauden kirja 3:1-9

Pyhän Adalbertuksen hauta Gnieznon arkkikatedraalissa.

The Kristinusko – Onko sitä?

Johdanto

Työskennellessäni suomalaisessa metsäteollisuusyhtiössä työnkuvaani kuului muun muassa puutuotealan standardien tutkiminen. Standardien aiheet vaihtelivat puutuotteiden paloluokituksesta lujuusominaisuuksien määrittämiseen ja tilastolliseen käsittelyyn. Eri maiden, maanosien ja talousalueiden standardeissa oli paljon yhtäläisyyksiä; suorakaiteen muotoisen palkin taivutuslujuus esimerkiksi määritettiin samalla yhtälöllä, käytettiinpä eurooppalaista, amerikkalaista tai australialaista standardia.

Standardien yhtäläisyyden syy on selvä: mekaanisten ominaisuuksien laskentakaavat perustuvat kaikkialla yhtäpitäviin fysikaalisiin ilmiöihin, joita matematiikka kuvaa universaalilla kielellään. Puupalkki taipuu samalla tavalla – kosteus- ja lämpötilaolosuhteiden ollessa samat – niin Australiassa kuin Suomessa.

Standardeissa oli myös eroja. Pienemmät erot johtuivat käytetyistä yksiköistä (amerikkalaiset tuumat verrattuna kansainvälisiin metreihin) tai valitusta tilastollisesta menetelmästä. Suurempien eroavaisuuksien taustalla oli joko paikallisten sää- ja kosteusolosuhteiden huomiointi tai protektionistiset syyt, esimerkiksi puulajien luokitus kotimaisia lajeja suosien. (Yhdysvalloissa tämä on osattu jo ennen Trumpia.)

Standardeihin tutustumisen aikoihin pohdiskelin kristikunnan pirstaleisuutta ja kirkkokuntien välisiä eroavaisuuksia. Kenties tästä syystä aasinsiltageneraattorini loi mielessäni yhteyden standardien teknisen maailman ja kristinuskon hengellisen maailman välille: Kristillisten tunnustuskuntien laajan ja monenkirjavan kentän ja puutuotteiden ominaisuuksia käsittelevien standardien välillä on yhtäläisyyksiä, jotka voivat paljastaa näkökulmia kristinuskon olemukseen.

Standardit perustuvat johonkin todelliseen fysikaaliseen ilmiöön, josta on – vuosisatojen tai -kymmenten – tieteellisen tutkimuksen kautta luotu ilmiötä kuvaavia matemaattisia malleja (esim. palkin taipuman kaava), joista joukko alansa asiantuntijoita on edelleen valinnut tarkoituksenmukaisimmat käytettäviksi standardeissa. Standardien jäsentämässä tiedossa on sisäinen rakenne, jossa perustana on fysikaalinen ilmiö, seuraavana portaana ilmiötä tutkiva tieteenala ja lopulta standardi, joka määrittelee, miten ilmiötä kuvaavia tieteellisiä menetelmiä on sovellettava kaupallisiin tuotteisiin.

Kristillisten tunnustuskuntien rakenne

Ensimmäinen kerros – traditio

Laajasti tarkasteltuna kristillisillä tunnustuskunnilla on vastaavanlainen kolmikerroksinen rakenne. Kristilliset tunnustuskunnat ovat syntyneet historiallisten tapahtumien seurauksena. Ensimmäiset kristilliset seurakunnat syntyivät välittömästi Jeesuksen kärsimyksen, kuoleman, ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen sekä hänen lupaamansa Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen. Julistuksen ydin oli evankeliumi eli ilosanoma Jeesuksesta, ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta. Jeesuksen seuraajat, ennen kaikkea apostolit, välittivät sanomaa eteenpäin Herran omasta käskystä. Heidän lähetysintonsa voimana oli henkilökohtainen kokemus Jeesuksen kohtaamisesta.

Tähän päivään tultaessa kristillisiä seurakuntia on syntynyt lukematon määrä (itse asiassa noin 34 000). Usein seurakunnan synnyn taustalla on ollut voimakas hengellinen kokemus. Läheisenä esimerkkinä mainittakoon Lars Leevi Laestadiuksen kokemus ja tätä seurannut herätysliike Suomen ja Ruotsin Lapissa. Historia tuntee useita vastaavia herätyksiä, jotka ovat lähteneet liikkeelle yksittäisen ihmisen kokemuksesta, esimerkiksi Paavo Ruotsalainen, 1800-luvun lopun Englannissa vaikuttanut Charles Spurgeon ja 1900- luvun alussa helluntaiherätyksen syntyyn vaikuttaneet Charles Fox Parham ja William J. Seymour. Voimakkaasta henkilökohtaisesta kokemuksesta liikkeelle lähteneet protestanttiset seurakunnat ovat viime kädessä velkaa 1500-luvulla eläneelle saksalaiselle munkille nimeltä Martti Luther, jonka kritiikki katolista kirkkoa kohtaan juontui armollisen Jumalan henkilökohtaisesta kohtaamisesta ja toisaalta kirkossa esiintyneiden väärinkäytösten tuottamasta pettymyksestä.

Edellä kuvattu omaan kokemukseen perustuva kristinuskon elävä todellisuus on ensimmäinen ja tärkein kerros kristillisten tunnustuskuntien rakenteessa. Ilman elävää uskon todellisuutta kaikki teologia ja oppi muuttuu kuivaksi ja paperinmakuiseksi hengettömyydeksi. Tätä elävää todellisuutta, joka välittää uskoa eteenpäin, kutsutaan traditioksi.

Toinen kerros – kirjoitukset

Toinen kerros kristillisten tunnustuskuntien rakenteessa on pyhät kirjoitukset. Tämä ulottuvuus on suurin yhdistävä tekijä eri tunnustuskuntien välillä. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeisinä vuosikymmeninä syntyneet evankeliumit ja apostolien kirjeet ovat ensisijaisia dokumentteja luodessamme siltaa omasta uskon todellisuudesta Jumalan pelastushistorian keskeisiin tapahtumiin. Kristinuskon keskeisimmät kirjalliset dokumentit ovat eräänlaisia ”tutkimuksia” Jeesuksen elämänvaiheista, kuten Luukas toteaa evankeliuminsa omistuksessa: ”Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen…” [Luuk. 1:3]

Kirjalliset dokumentit syntyivät tukemaan ja omalta osaltaan toteuttamaan sitä lähetystehtävää, jonka Jeesus oli antanut apostoleilleen ennen taivaaseenastumistaan: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” [Matt. 28:19]. Toisaalta pyhät kirjoitukset pyrkivät osoittamaan, että Jeesus oli kauan odotettu Messias ja siten juutalaisuuden välittämän Jumalan ilmoituksen täyttymys. Raamatun kaanoniksi kutsuttuun pyhien kirjoitusten kokoelmaan kuului alun perin 73 kirjaa, joista Luther siirsi seitsemän vanhan testamentin kirjaa niin sanottuihin apokryfikirjoihin (tai deuterokanonisiin kirjoihin). Käännöserojen ohella tämä on ainoa ero protestanttisten tunnustuskuntien ja katolisten sekä ortodoksisten kirkkojen käyttämän pyhien kirjoitusten kokoelmien välillä.

Kolmas kerros – oppi

Kolmantena ja viimeisenä kerroksena tunnustuskuntien rakenteessa on teologia ja oppi. Oppi yhdistää tradition ja pyhät kirjoitukset yhdeksi tunnistettavaksi kokonaisuudeksi, jonka perusteella tunnustuskunnat identifioituvat. Tunnustuskunnan oppi määrittelee sen, miten pyhiä kirjoituksia tulkitaan ja selitetään. Oppi tai oppikokoelma koostuu joukosta opetuksia eli oppeja, jotka kumpuavat toisaalta tunnustuskunnan traditiosta, toisaalta pyhistä kirjoituksista. Opissa on eri tasoja, joista osa on ”teoreettisempaa”, esimerkiksi käsitys Jumalasta ja Jeesuksesta, toisaalta oppi käsittelee käytännöllisiä aiheita moraaliopetuksen kautta.

Maallikkona en kykene erittelemään kristillisen opin eri tasoja eksaktisti, joten keskityn konkreettisiin seikkoihin, joista tunnustuskunnat opettavat eri tavoin. Esimerkiksi suhtautuminen ehtoolliseen jakaa tunnustuskuntia selvästi. Katolinen ja ortodoksinen kirkko opettavat ehtoollisaineiden muuttuvan todellisesti Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi, luterilainen kirkko opettaa Jeesuksen olevan ”todellisesti läsnä” ehtoollisaineissa, vaikka ne yhä pysyvät leipänä ja viininä, reformoidussa kirkossa ehtoollinen on symbolinen ateria, kun taas monissa protestanttisissa tunnustuskunnissa ehtoollista ei käytännössä vietetä lainkaan.

Kaikki kristillisinä pidettävät uskontokunnat tunnustavat, että Jeesus Nasaretilainen eli nykyisen Israelin alueella ajanlaskun alun aikoihin. Tämä on se ”perusilmiö”, jota kristinusko ”tutkii”. Jokainen kristillinen tunnustuskunta pyrkii opissaan osoittamaan, että sen edustama traditio pohjautuu pyhiin kirjoituksiin, että juuri se on yhteydessä alkuperäiseen kristilliseen traditioon. Tämä juonne on selvästi nähtävissä vertailtaessa roomalaiskatolista kirkkoa, perinteisiä sekä moderneja protestanttisia tunnustuskuntia ja restorationistisia tunnustuskuntia.

Roomalaiskatolilainen kirkko sanoo edustavansa alkuperäistä kristinuskon traditiota, jonka alkuna on itse Jeesus Kristus. Luterilainen kirkko perustelee olemassaoloaan ”yksin Raamattu”-periaatteella ja sanoo edustavansa oikeaa kristinuskon traditiota, joka oli vuosisatojen aikana päässyt vääristymään roomalaiskatolisessa kirkossa. Modernin protestantismin edustajina helluntailaiset näkevät itsensä Pyhän Hengen voiman saaneen alkuseurakunnan elävänä ilmentymänä nykyaikana. Restorationismin – tunnetuimpina esimerkkeinä Jehovan todistajat ja Myöhempien aikojen pyhät – mukaan alkuperäinen kristinusko on vääristynyt kaikissa edellä mainituissa tapauksissa ja on tämän vuoksi saatettava ennalleen heidän ilmoittamallaan tavalla.

Alkuperäinen kristinusko?

Samalle viivalle asetettuna kaikki 34 000 kristillistä tunnustuskuntaa kertovat maailmalle kulttuurierojen, valtapolitiikan, henkilökohtaisten ristiriitojen, itsekkäiden motiivien ja väärinymmärrysten historiaa. Mikään tunnustuskunta ei selviä puhtain paperein tarkastelussa, jossa arvioidaan opetuksen totuudellisuutta, sen toteutumista käytännössä ja näiden välistä suhdetta. Onko edes mielekästä kysyä, kuka on oikeassa, jos kaikki ovat jollain tavalla väärässä? Kenties oikea ratkaisu on pysytellä sitoutumattomana, poimia parhaat palat sieltä täältä ja keskittyä henkilökohtaisen Jeesus-suhteen hoitamiseen?

Kysymys siitä, kuka on oikeassa, ei ole relevantti poissulkevassa mielessä. Täydellistä, itsestään autuaaksi tekevää kristillistä yhteisöä ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Jeesukseen uskomisessa ei ole kyse ensisijaisesti siitä, että löytää ainoan oikean totisen seurakunnan. Jumala voi herättää itselleen lapsia vaikka kivistä [Matt. 3:9, Luuk. 3:8] ja niin todella tekee nykyäänkin, mikäli on uskominen entisiä muslimeja, jotka Herra Jeesus on kutsunut luokseen Mekasta, vieläpä kuoleman porteilta.

Sen sijaan kysymys oikeasta tunnustuskunnasta on hyvin oleellinen toisessa merkityksessä: Minkä tunnustuskunnan yhteydessä voin parhaiten elää Jeesukseni kanssa? Missä voin tutustua häneen paremmin, tulla yhä läheisemmäksi hänen kanssaan? Missä tunnustuskunnassa on oppi, joka parhaiten tukee elämää Hänessä? Minkä tunnustuskunnan traditio on elävintä todellisuutta Kristuksessa? Missä traditio kohtaa Raamatun välittämän Jumalan ilmoituksen? Missä rakkaus ja totuus syleilevät toisiaan?

Koti-ikävä

Näitä kysymyksiä miettiessä voi tulla nopeasti koti-ikävä. Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin [1. Moos. 2:18]. Ihminen on luotu elämään Jumalan yhteydessä. Yhteys Jumalaan merkitsee ykseyttä luomakunnan ja ihmiskunnan kanssa ja erityisesti toisten kristittyjen kanssa.

Asiaa ei toki tarvitse esittää näin ylevästi. Eikä se sellaisena itselleni näyttäytynyt kahlatessani puutuotealan standardeja viime keväänä. Kysymys muotoutui mielessäni seuraavasti: Missä tunnustuskunnassa kristinuskon ”perusilmiö” on elävää todellisuutta? Mikä ylipäänsä on kristinuskon ydin? Halusin saada vastauksia, mutta en tiennyt miten etsiä. Kristinusko oli aiemmin merkinnyt minulle syntien anteeksiuskomista seurakunnassa julistetusta synninpäästöstä, saarnojen kuuntelemista, virsien ja laulujen laulamista ja yhteiselämää sisarten ja veljien kanssa. Nyt moni asia etsi uutta muotoaan.

Seurojen rinnalle ja sen ohi oli noussut luterilainen messu, jossa oli puhutun Sanan lisäksi ehtoollisessa lihaksi ja vereksi tullut Sana (näin silloin ajattelin). Vanhoillislestadiolaisten saarnojen ohella kuuntelin YouTubesta kalvinistien, baptistien, helluntailaisten ja katolilaisten saarnoja ja opetuksia. Opiskelin Raamattua Suomen Raamattuopiston viikonloppukursseilla. Olin tutustunut uusiin ihmisiin, jotka tuntuivat olevan samasta hengestä syntyneitä. Kaikki tämä oli hyvää. Se oli suorastaan suurenmoista!

Kaikesta hyvästä huolimatta koti-ikävä kyti pinnan alla. Mihin minä kuulun? Missä on hengellinen kotini? Kovin mielelläni olisin tutustunut aiheeseen systemaattisesti teologista kirjallisuutta lukien ja omia näkemyksiäni näin kehittäen. Jouduin toteamaan rajallisuuteni, sillä standardien lukeminen ja muiden työtehtävien suorittaminen vei minulta kahdeksan tunnin työajan lisäksi lähes kaiken kognitiivisen omaksumiskyvyn. Tai ehkä tämä oli tekosyy. Teologinen kirjallisuus voi näet olla yhtä kuivaa ja paperinmakuista kuin puutuotealan standardit. Ei, halusin päästä juurille, kiinni siihen elävään todellisuuteen, joka siihenastisen kokemukseni mukaan voi toteutua kristillisessä yhteisössä.

Majakka

Minulla oli käytännössä kolme vaihtoehtoa, joista ensimmäinen oli jatkaa kaikkien niiden hyvien asioiden parissa, jotka olin siihen mennessä löytänyt: luterilaiset messut Pyhän Sydämen kappelissa ja Suomen Raamattuopistolla yhdistettynä uskolliseen Helsingin rauhanyhdistyksen jäsenyyteen eli eräänlainen lestadiolaisluterilainen kombo. Toinen vaihtoehto oli vakavampi sitoutuminen toiseen edellä mainituista luterilaisista messuyhteisöistä. Kolmas vaihtoehto olisi vaatinut Tex Willer -tyyppistä hyppäämistä liikkuvasta junasta toiseen, eli siirtymistä kertaheitolla Paavin kirkon kannattajaksi. Tuolloin minusta ei siihen ollut.

Olin liian tietämätön pitääkseni katolista kirkkoa varteenotettavana vaihtoehtona. Teologinen pääomani ei riittänyt ja sydämenikään ei ollut vakuuttunut. Ensimmäinen vaihtoehto tuntui kaikista todennäköisimmältä kevään kääntyessä kesäksi. Koti-ikävääni korosti yksinäisyys, jota koin edessäni häämöttävien isojen kysymysten äärellä. Kukaan ei voinut sanoa puolestani, mikä on oikea ratkaisu. Vaikka olisi olemassa objektiivinen totuus, on sen olemassaolosta ja totuudellisuudesta vakuututtava subjektiivisesti ennen kuin sen voi hyväksyä ja omaksua.

Ensimmäistä vaihtoehtoa kohti minua ajoi käytännölliset syyt. Jos ei ole varma suunnastaan on parempi pysyä vanhassa, kuten sananlaskukin antaa ymmärtää. Lisäksi vanhoillislestadiolainen moraaliopetus sopi minulle mainiosti, sosiaalinen elämä oli parhaimmillaan rikasta, minusta pidettiin huolta ja koin kristittyjen välistä rakkautta. Kun tähän vielä yhdisti luterilaiset messut hyvine saarnoineen, ehtoollisineen ja virsilauluineen, alkoi käsissä olla varsin hyvä hengellisen elämän paketti.

Näissä ajatuksissa astuin juhannuspäivää seuranneena sunnuntaina (23. kesäkuuta 2019) pitkästä aikaa Pyhän Henrikin katedraaliin Helsingin Ullanlinnassa. Edellisestä katolisesta messustani oli yli kuukausi aikaa, enkä odottanut tältä messulta mitään erityistä. Kysymykset tunnustuskunnan valitsemisesta olivat edellisinä viikkoina painaneet mieltäni. En todella tiennyt, mihin tieni oli viemässä, eikä asian pohtiminen ollut selkeyttänyt asioita.

Olisiko ollut pelkästään kesäisestä huolettomuudesta johtuvaa, mutta jo messun alussa kykenin hellittämään otteeni mieltä painaneista kysymyksistä. Ne nousivat kevyesti pois tietoisuudestani, kuin joku olisi ottanut ne vastaan. Messun liturgia eteni. Tyynen mekaanisesti nousin seisomaan, sanoin aamenen, lauloin muun seurakunnan mukana ”Kyrie eleison”. Messun selebranttina oli tuttu italialainen pappi, joka saarnasi yleensä hyvin. Tällä kertaa sanat menivät ohi korvien. Muistan vain seesteisen valoisan tunnelman. Sitten. Kuunnellessani – tai pikemminkin rekisteröidessäni hitaasti papin sanoja – huomasin, että olin rakastettu. Täysin rakastettu.

Tiedän, miltä tuntuu ihastua tai toisaalta kokea perheenjäsenten ja ystävien välistä rakkautta. Tiedän myös vuosikymmenen kokemuksella, mitä veljellinen rakkaus kristittyjen välillä voi parhaimmillaan olla. Tämä oli erilaista rakkautta, sillä tämä rakkaus oli rakkautta puhtaimmillaan. Tähän ei ollut sekoittunut mitään inhimillistä epätäydellisyyttä. Yhtä paljon kuin tunsin olevani täysin rakastettu, tiesin, että tämän täydellisempää rakkautta ei ole.

Katsoin varovasti ympärilleni varmistuakseni, etten ollut kuvitellut omiani. Ystäväni kuuntelivat papin sanoja kuin mitään ei olisi tapahtunut. En liioin ollut suggeroinut itseäni hengelliseen hurmokseen. Rakkaus pysyi. Se virtasi alttarilta, roihusi soihtuna pyhimmässä sakramentissa. Aiempien kokemusten perusteella tiesin katolisessa eukaristiassa – ehtoollisessa – olevan salaperäistä voimaa, jota en ollut kokenut luterilaisessa messussa – vaikka luterilaisessa messussa sain ottaa ehtoollisen vastaan, katolisessa en saanut. Nyt tuo salattu voima puhui läsnäolollaan todeksi Kristuksen rakkautta. Sillä kenen muun rakkautta se olisi ollut, ellei Jeesuksen täydellisesti itsensä antavaa rakkautta?

”Rakkauden, armon lähde Jeesus ompi pohjaton!” Virren sanat saivat uuden ja elävän merkityksen. Täällä tuo rakkauden lähde oli avoinna kaikille, jopa kirkkoon kuulumattomille. Tämän kokemuksen myötä katolisesta messusta tuli minulle majakka. Sen valo tulisi ennen pitkää valaisemaan minulle koko rakennuksen, myös ne kerrokset, joiden tutkimiseen minulla ei ollut resursseja. Sen valo tulisi näyttämään minulle tien tästä eteenpäin. Tässä oli se elävä todellisuus, joka teki eläväksi sekä kirjoitukset että opin.

Jumalan kuvaksi

Silmälasit

Minulla on ollut silmälasit 12-vuotiaasta asti. Muistan elävästi ensireaktioni, kun sain ensimmäiset silmälasit nenälleni: Maailma onkin kolmiulotteinen ja teräväpiirteinen ja värit niin kirkkaat! Tuosta hetkestä alkaen olen kiitollisuudella käyttänyt silmälaseja ja ajan kuluessa suorastaan kiintynyt niihin. Kaikki silmälasien, piilolinssien, monokkelien tai muiden optisten apuvälineiden käyttäjät varmasti jakavat kokemukseni. Elämä on huomattavasti helpompaa ja mukavampaa kun ei tarvitse jatkuvasti siristellä silmiään tai olla epävarma näkemästään. Toisaalta myös luontaisesti hyvän näköaistin omaavat tietävät, minkälaista on katsoa maailmaa väärin taittavien linssien läpi: tekee mieli ottaa vääristävät lasit nopeasti pois päästä.

Näköaisti ja sen korjaamiseen käytettävät apuvälineet toimivat laajemmassa merkityksessä kuvaamaan ihmisen kykyä ja tapaa hahmottaa maailmaa. Jokaisella ihmisyksilöllä on yksilöllinen tapa katsoa maailmaa ja muodostaa näkemänsä perusteella oma maailmankuvansa. Yksilöillä on synnynnäisten ominaisuuksiensa puolesta erilaiset lähtökohdat maailman katsomiseen samaan tapaan kuin ihmisillä on eroja luonnollisen näköaistin puolesta. Toisaalta silmälasit, jotka kukin on saanut kasvatuksen, koulutuksen ja elämänkokemuksen mukaan vaikuttavat voimakkaasti maailmankuvan muodostamiseen.

Muodostuva maailmankuva on aina monella tapaa epätäydellinen, koska – halusimme tai emme – näköaistimme ei ole täydellinen, silmissämme on taittovirheitä. Toisaalta silmälasimme, joiden ensisijainen tarkoitus on korjata näkemäämme kuvaa, myös vääristävät sitä.

Jumalakuva ja Jumalan kuva

Maailmankuva sisältää myös käsityksen Jumalasta (tai jumalasta/jumalista) eli Jumalakuvan sekä käsityksen ihmisestä ja ihmisyydestä eli ihmiskuvan. Kristinuskossa nämä kuvat liittyvät kiinteästi toisiinsa. Alussa Jumala loi maailman ja luomistyönsä huipuksi ihmisen ”omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi” [1. Moos. 1:27]. Ihminen on luotu elämään yhteydessä Luojaansa.

Tätä välitöntä yhteyttä kuvataan Raamatussa usein katselemiseksi. Egyptistä paenneet israelilaiset saivat nähdä Herran astuvan alas Siinain vuorelle. [2. Moos. 19] Myöhemmin samassa yhteydessä israelilaisten valitut saivat katsella Jumalaa. [2. Moos. 24:11] Kaikkein lähimmäksi Jumalan näkemistä pääsi Mooses, joka sai nähdä Jumalan selkäpuolelta. [2. Moos. 33:23] Muualla Raamatussa [esim. Job. 33:26, Ps. 11:7, 27:4, 1. Kor. 13:12] välittyy sama viesti: Ihmisen suurin onni on saada katsella Jumalaansa, jonka kuvaksi hänet on luotu.

Ennen kuin Mooses sai nähdä Jumalan selkäpuolelta, Jumala sanoo hänelle: ”Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon”. [2. Moos. 33:20] Tässä tulee esiin ihmisyyden suurin tragedia: Emme voi (luonnollisilla silmillämme) koskaan nähdä Jumalaa, sillä emme kestäisi sitä. Emme kestä Luojamme näkemistä ”kasvoista kasvoihin”, koska olemme langenneet pois hänestä; Jumalan kuva meissä on turmeltunut.

Onneksi voimme Mooseksen tavoin katsoa Jumalaa ”selkäpuolelta”. Joseph Ratzinger, emerituspaavi Benedictus XVI, selittää ”selkäpuolelta katsomisen” tarkoittavan sitä, että voimme nähdä Jumalan vain seuraamalla Jeesusta, kiinnittämällä katseemme häneen ja kulkemalla hänen jäljissään (ks. tämä). Emme voi nähdä Jumalan kasvoja, mutta voimme nähdä hänen kuvansa Jeesuksessa.

Johannes todistaa, että hän ja muut Jeesuksen opetuslapset saivat katsella ”kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa” [Joh. 1:14]. Paavali puolestaan sanoo että ”hän [Jeesus] on näkymättömän Jumalan kuva” [Kol. 1:15] ja kehottaa elämään siten, että tulisimme yhä paremmin tuntemaan Luojamme ja tulisimme hänen kaltaisekseen [Fil. 3:10, Kol. 3:10]. Vain katsomalla ja seuraamalla Jeesusta voimme itse tulla niiksi Jumalan kuviksi, joiksi meidät on luotu.

Samalla tavalla kuin Jeesuksen jumalallisuus oli salattu hänen aikalaisiltaan, on Jumalan kuva Jeesuksessa salattu myös meiltä, jotka tänään uskomme. ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” [1. Kor. 13:12]

Jumalan kuva on salattu meiltä paitsi langenneisuutemme vuoksi myös inhimillisen epätäydellisyytemme vuoksi (sikäli kun ne ovat kaksi eri asiaa). Pysyteltäessä katsomismetaforassa, silmämme ja silmälasimme viat ja virheet estävät meitä näkemästä Jumalan kuvaa selkeästi ja kirkkaasti. Muodostamme oman Jumalakuvamme (erotuksena Jumalan kuvasta) sen mukaan mitä olemme aiemmin kuulleet, oppineet ja kokeneet. Ongelmallista tässä on oleellisesti se, että Jumala ei mahdu määritelmiimme. Käsityksemme Jumalasta voi olla pahastikin pielessä. Jouduin kohtaamaan oman Jumalakuvani ongelmat melko pian maailmankuvani muuttumisen jälkeen.

Luterilaiset silmälasit

Jumalakuvani kriisin ytimessä oli pohjimmiltaan luterilainen käsitys Jumalasta ja ihmisestä. Olin kasvanut luterilaiseen ihmiskuvaan, jonka mukaan ihminen on syntiinlankeemuksen vuoksi kokonaan syntinen, täydellisesti langennut pois Jumalasta. Lutherin mukaan ihmisessä ei syntiinlankeemuksen seurauksena ole jäljellä mitään hyvää. Ihmisen tahto ja kyvyt ovat kokonaan turmeltuneet ja sidotut pahaan. Vapautuakseen lohduttomasta tilastaan ja tullakseen Jumalalle kelpaavaksi ihminen tarvitsee Jumalan täydellisen armahduksen, jonka tämä armahtavana isänä ilman muuta myöntääkin.

Lutherin näkemyksissä on totta ja hyvääkin, mutta koin tässä mallissa eläessäni joutuvani yhä uudestaan samaan umpikujaan. Koska olin kerta kaikkiaan paha, enkä voinut tehdä mitään hyvää, oli ainoa keinoni lähestyä Jumalaa ”nöyrtyä” uudestaan ja uudestaan anelemaan Häneltä armoa. Kristittynä eläminen näyttäytyi loputtomana pallotteluna syntikurjuuden, katumuksen ja armahdetuksi tulemisen välillä. Koin, ettei tämä kuva ollut sopusoinnussa aiemmin kokemani Jumalan armollisuuden kanssa (ks. ensimmäinen kirjoitukseni).

Kokemukseeni saattaa sekoittua lestadiolaisuuden ominaispiirteitä, esimerkiksi synninpäästökäytäntö, mutta pohjimmiltaan kyse oli Lutherin näkemyksistä armosta, uskosta, perisynnistä ja sidotusta ratkaisuvallasta sekä jyrkästä ”laki ja evankeliumi” -jaottelusta. Mainitsemiani aiheita voisi käsitellä enemmänkin, mutta tyydyn luettelemisen lisäksi linkkaamaan Kotimaa24-sivuston julkaiseman blogikirjoituksen, jossa esitellään Lutherin 1520 julkaiseman kirjasen Kristityn vapaudesta myötä seurannutta rippikäytännön muutosta.

Intuitiivisesti minusta tuntui, että on oltava vaihtoehtoisia käsityksiä ihmisyydestä ja Jumalasta. Sieltä täältä löysin vihjeitä, jotka johtivat hiljalleen yhä vakuuttavampiin löytöihin. Luterilaisille silmälaseille oli kuin olikin olemassa vaihtoehto. Eikä niiden käyttäminen saanut aikaan päänsärkyä tai silmäkipua!

Katolinen vaihtoehto

Katolinen teologia tarjosi varteenotettavan vaihtoehdon luterilaisiin silmälaseihin tottuneelle. Ihmisellä on vapaa tahto! Hän voi aidosti valita hyvän ja pahan välillä. Jumalan armo ei tarkoita ainoastaan vapauttavaa tuomiota vääristä valinnoista, vaan armo on aktiivisesti vaikuttava voima, joka kykenee muuttamaan ihmisen mielen valitsemaan pahan sijaan hyvän. Samalla teot eivät ole automaattisesti ”omavanhurskautta”. Ihminen on ”Kristuksessa luotu hyviä töitä varten”, kuten Paavali kirjoittaa [Ef. 2:10].

Erityisen merkittävänä koin, miten syvällisiä ulottuvuuksia vapaan tahdon käsite avasi perimmäisiin kysymyksiin Jumalan, ihmisen ja pahan olemuksista. Vapaa tahto on Jumalan ominaisuus. Hän loi vapaasta tahdostaan ihmisen ja antoi luomalleen Jumalan kuvalle vapaan tahdon. Syntiinlankeemuksessa oli ennen muuta kyse siitä, että ihminen toimi vapaasta tahdostaan vastoin Jumalan käskyä. Ihminen valitsi tietoisesti tottelemattomuuden Jumalan tahdolle. Tämä on yhä edelleen synnin perimmäinen olemus.

Jumalan armoa on se, että ihminen vapautuu pahan palvelemisesta. Paavali kirjoittaa: ”Ennen te annoitte itsenne saastaisuuden ja pahuuden palvelukseen ja saitte aikaan pahuutta. Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät.” [Room. 6:19] Jumala tahtoo, että teemme hänen tahtonsa [Matt. 7:21, 12:50]. Hän tahtoo, että käännymme, muutamme mielemme valitsemaan pahan sijaan hyvän. Tähän emme tietenkään pysty ilman Jumalan armoa. Mutta, toisin kuin luterilaisessa teologiassa usein ymmärretään, Jumalan armo ei ole ”yksin uskoa”. Jumalan armo on myös meissä vaikuttavia tekoja.

Paavalin sanoin Jumala tahtoo, että pyhitymme, pidämme häntä esikuvanamme [Ef. 5:1] ja tulemme hänen kaltaisikseen [Fil. 3:10, Kol. 3:10]. Kyse ei ole autuuden ansaitsemisesta omilla teoilla, sillä ”Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa” [Fil. 2:13] ja ”minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä.” [Fil. 1:6]

Lopuksi

Lutherin muodostamat oppirakennelmat ovat ymmärrettäviä hänen omien kokemustensa ja historian tapahtumien valossa, mutta ne eivät ole oleellisesti parempia kuin hänen korvaamansa yhä käytössä olevat katoliset opit. Paradoksaalista on, että kumotessaan paavin auktoriteetin Luther teki tahtomattaan itsestään ”paavin” miljoonille hänen perintöään seuranneille kristityille. Samalla hän aukaisi oven lukemattomille muille ”paaviksi” haluaville ja laukaisi kehityksen, joka on johtanut tuhansien kristillisten tunnustuskuntien syntymiseen. Kehitys ei ole ollut erityisen suotuisaa kristittyjen välisen yhteyden ja rakkauden näkökulmasta katsottuna.

Yksilön kannalta en näe, että Lutherin oppi sidotusta ratkaisuvallasta johtaisi parempaan lopputulokseen, katsotaanpa kysymystä yksilön kehityksen tai pelastuksen näkökulmasta. Mielestäni ihmisen kokonaisvaltaisen turmeltuneisuuden painotus johtaa häpeän ja syyllisyydentunnon hallitsemaan kasvatukseen ja ihmiskuvaan ja – mikä pahinta – ihan syyttä suotta. Ihmisen täydellinen langenneisuus ei ole kategorisesti välttämätön edellytys ihmisen pelastumiselle. Painavimpana argumenttina Lutherin – tai ylipäänsä kenenkään yksittäisen henkilön – ajatteluun sitoutumista vastaan: en näe mitään syytä pitäytyä viisisataa vuotta sitten eläneen entisen munkin ajattelussa, jossa on selviä ristiriitaisuuksia ja kärjistyksiä, varsinkaan kun kaikki hänen oppinsa eivät koske pelastuksen kannalta välttämättömiä asioita. Pidän oikeuteni vapaaseen tahtooni, etenkin kun sitä tukee Pyhään Raamattuun pohjautuva vuosituhantinen kirkon traditio.

P.S Jos sinusta on tätä kirjoitusta lukiessa alkanut tuntua, että nykyiset silmälasisi näyttävät väärin, et näe selvästi, päätäsi särkee tai joudut jatkuvasti hieromaan silmiäsi, suosittelen menemään vaihtoehtoiselle optikolle. Et sitoudu mihinkään, voit testata uusia lasejasi niin kauan kuin haluat, pitää ne tai palauttaa maksutta milloin tahansa, jos et ole tyytyväinen. Oman kokemukseni perusteella suosittelen lämpimästi kokeilemaan!

Punainen pilleri – valinta, joka muutti maailmani

The Matrix on yksi harvoista näkemistäni elokuvista. Näin elokuvan lukion filosofian kurssilla. Elokuvan juoni on tutustumisen arvoinen ja suosittelenkin lukemaan elokuvan wiki-artikkelin, mikäli juoni ei ole ennestään tuttu. Juonen kannalta oleellinen käänne on kohtaus, jossa tummiin aurinkolaseihin sonnustautunut mies (Morpheus) asettaa päähenkilön (Neo) valittavaksi kaksi lääkekapselia.

Ensimmäinen, punainen, paljastaa valitsijalleen totuuden ihmisiä orjuuttavasta valhetodellisuudesta. Toinen, sininen, pyyhkii valitsijansa muistista kaikki valintatilanteeseen johtaneet jäljet ja palauttaa hänet elämään entistä elämäänsä. Neo valitsee punaisen kapselin, mikä vie hänet syvemmälle seikkailuun ja taisteluun totuuden puolesta.

Kyseistä kohtausta on käytetty runsaasti erilaisissa konteksteissa kuvaamaan havahtumista johonkin uuteen näkökulmaan ja todellisuuteen, joka on vaikuttanut mullistavasti jonkun henkilön ajatteluun ja maailmankuvaan. Minulla oli tällainen havahtumiskokemus viime syksynä.

Syyskuussa 2018 päädyin Whatsapp-keskusteluun, jossa ystäväni kertoi olevansa jättämässä vl-liikkeen (ja suuntaavansa katoliseen kirkkoon). Minulle tämä ei tullut aivan yllätyksenä. Toisaalta, en tiennyt päätökseen johtaneita syitä ja olin utelias kuulemaan hänen perustelujaan. Taka-ajatuksenani oli ohjata hänet takaisin ”Jumalan valtakuntaan”. Hieman toisin kävi.

Aloitimme keskustelun vanhasta kiistakysymyksestä Raamatun tulkinnan auktoriteetista. Ystäväni oli hyvin perillä Raamatusta, kirkkohistoriasta ja kristinopista, joten tyydyin esittämään kysymyksiä ja yritin perustella vanhoillislestadiolaisia opinnäkemyksiä. Puhuimme reformaation seurauksista, kristikunnan hajoamisesta tuhansiin tunnustuskuntiin, vapaan tahdon ja sidotun ratkaisuvallan ongelmasta, seurakuntaopista, herätyksistä eri aikoina eri puolella maailmaa (mm. George Whitfield, John Wesley, Charles Spurgeon, Jonathan Edwards, D.L. Moody, Laestadius), pietismistä, uskon ja opin suhteesta sekä uskon, rakkauden ja tekojen suhteesta. Muun muassa. Keskustelu kesti lopulta kokonaisen viikon.

Ystäväni esittämät näkökulmat olivat minulle uusia ja antoivat paljon pureskeltavaa. Vaikka en ollut valmis hylkäämään oppeja, joihin olin koko elämäni uskonut, jouduin monessa kohden myöntämään ystäväni argumenttien olevan vahvempia kuin omieni. Koettaessani löytää ystäväni ajattelusta heikkoa kohtaa, haastoin häntä joka suunnalta. Tunsin asevarastojeni hupenevan. Olisiko minulla kohta jäljellä mitään, millä uskottavasti puolustaa vanhoillislestadiolaisia opinkappaleita? Kenties vielä huolestuttavampaa oli, että ystäväni esittämät näkemykset innostivat minua suuresti.

Päädyimme keskustelussamme aiheeseen, jota on vähän vaikea avata tässä kokonaisuudessaan. Aihe liittyi uskon ja tekojen suhteeseen ja siihen, miten erilainen suhtautuminen näihin vaikuttaa Jumalakuvaan. Tässä vaiheessa ystäväni kaivoi esiin Psalmin 103 sanat:

”Laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. Ei hän aina riitele eikä pidä vihaa iankaikkisesti. Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme. Niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä. Sillä hän tietää, minkä kaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.”

Psalmi 103:8-14

Jumalakuvani perustui vanhoillislestadiolaiseen selitysmalliin Jumalan armojärjestyksestä, jossa Jeesuksen sovitustyö välittyy ihmisille vain ja ainoastaan ennen uskoneiden ihmisten, uskovaisten (lue, vanhoillislestadiolaisten), antaman synninpäästön kautta. Synninpäästön teho perustuu siihen, että ”ennen uskoneella” on Pyhä Henki, jonka tämä on saanut toiselta uskovaiselta. Opetuksen mukaan Pyhän Hengen voi saada vain uskomalla uskovaisen julistaman synninpäästön. Psalmin sanat ja ystäväni selitys näyttivät minulle verrattoman paljon suuremman ja rakastavamman Jumalan:

”Jumala muistaa meidät tomuksi, eikä ole heti lyömässä, jos teemme virheen, vaan rakastaa ja tahtoo antaa anteeksi. Jumala on niinkuin isä, joka rakastaa lastaan, eikä ensimmäisenä potkaise ulos talosta, jos lapsi tekee virheen, vaan on ymmärtäväinen ja kasvattaa lasta kärsivällisesti. Jumala on Isä, joka itse juoksee vastaan, kun ihminen katuvana palaa. Jumala on Hyvä Paimen, joka etsii sen yhdenkin lampaan, joka on eksynyt, ja vie sen takaisin laumaan, kun se rukoilee Häntä.”

Jos Jumalan armo todella on niin voimallinen kuin taivas korkealla maan yllä, kuinka Hän ei armahtaisi ”kenet hän tahtoo”, miten hän tahtoo? [2. Moos. 33:19, Room. 9:15] Jos uskon kaikkivaltiaaseen, siis todella kaiken luojaan, kaikkivoipaan ja kaikessa vaikuttavaan, armossaan ja rakkaudessaan ylivertaiseen Jumalaan, kuinka en uskoisi Hänen voivan auttaa ihmisiä luokseen vaikka meren syvyydestä! [Ps. 130] Samoin jos pidän Raamatun sanoja totena, miksi en ottaisi todesta Hänen lupauksiaan kuulla ja pelastaa niitä, jotka ”Häntä avukseen huutavat” [Jer. 29:13, Joel 2:32,3:5, …] Mikä minä olen arvioimaan, mihin Jumala pystyy ja miten Hän pelastustyönsä suorittaa? Jumalan armon ja rakkauden valossa Hänen armotyönsä sitominen tiettyyn ihmisjoukkoon näytti pikkumaiselta Jumalan valtasuuruuden aliarvioimiselta.

Vielä voimakkaammin minuun vaikutti ystäväni uudestisyntymiskokemus. Hän kertoi, kuinka oli erästä kalvinistisaarnaa kuunnellessaan kokenut Pyhän Hengen avanneen hänelle uudella tavalla sen, mitä tarkoittaa olla syntinen. Syntisyys ei ollut loppujen lopuksi yksittäisiä synnin tekoja, joista ystäväni kertoi ripittäytyneensä ahkerasti, vaan syntisyys on paljon syvempää; se on kiinteä osa meitä ja juuri siksi tarvitsemme välttämättä Kristuksen täydellisen sovitustyön. Juuri siksi ” Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”! [Joh. 3:16] Pienoisevankeliumi kiteyttää sen: Jumalan armo ei tarkoita vain anteeksiantoa yksittäisistä synneistä, vaan se on Jumalan kokonaisvaltaisen rakkauden ja armon omistamista.

Jumala kutsui ystävääni sillä hetkellä, yksinäisyydessä. Ystäväni vastasi tähän kutsuun rukouksella ja sai ilmiselvän vakuutuksen Pyhä Hengen laskeutumisesta sydämeen. Hän reflektoi sen jälkeisiä kokemuksiaan näin [viitaten Joh. 4:13-14]:

”Olin juonu sitä vettä, mikä ei voinu koskaan tyydyttää sitä janoa, jota koin sydämessä. En millään törkeillä synneillä, vaan ihan perusasioilla, kuten työllä, koululla ja sillä, että jos vain saavuttaisin tuon ja tuon asian, niin sitten varmaan kaikki olisi hyvin ja oisin onnellinen, toisinsanoen mun toivo ei pohjimmiltaan ollut Jumalassa vaan maailmassa ja sen asioissa.”

Nämä sanat paljastivat mustia liepeitä sen valon ja lämmön edessä, jonka Psalmin 103 sanat olivat sytyttäneet sydämeeni. Liepeillä oli nimi. Ne olivat niitä asioita, joihin olin erityisesti viime aikoina kiinnittänyt ajatukseni: työpaikka, uratavoitteet ja taloudellinen menestys, omaisuuden kartuttaminen, autot, raha, asunto, aviopuolison löytäminen…

Olin elänyt samoin kuin ystäväni, tavoitellut tämän maailman asioita tullakseni onnelliseksi. Asiat, jotka olivat viime aikoina täyttäneet mieleni, näyttäytyivät synteinä, jotka olivat salakavalasti hiipimässä Jumalan tuntemisen edelle. Koin syntisyyden uudella tavalla. Asiat, joita en ollut mieltänyt synneiksi, mutta jotka olivat kiinnittäneet sydämeni maallisiin murheisiin, estivät Jumalan armon valoa ja lämpöä paistamasta sydämeeni.

Tuona iltana rukoilin ensimmäistä kertaa elämässäni Jumalaa antamaan minulle synnit anteeksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni todella uskoin ja luotin, että Hän Jumala voi antaa synnit anteeksi myös rukouksen kautta. Kenties Jumala tahtoi vakuuttaa ja vahvistaa minua, sillä tuona yönä koin merkillistä Jumalan pyhyyden läsnäoloa.

Seuraavana aamuna herätessäni ja töihin ajaessani olin hämilläni. Mitä oli tapahtunut? Edellisen illan ja yön kokemukset olivat muuttaneet minua sisäisesti. Katsoin maailmaa uusin silmin, kuin suomukset olisivat pudonneet silmiltä. Värit näyttivät kirkkaammilta ja muodot terävämmiltä. Kuin olisin syntynyt uudestaan. Jotain oli tapahtunut, mutta en kyennyt hahmottamaan sen mittasuhteita. Mikä tämä muutos oli ja mihin se oli johtamassa? Mikä oli muuttunut? Mikä oli pysynyt samana?

Kahden viikon ajan punnitsin kokemuksiani ja mielessäni kyti kysymys: Onko tämä kaikki, keskustelut ja kokemukset, sovitettavissa vanhoillislestadiolaiseen maailmankuvaani? Alkuun olin toiveikas yhteensopivuuden puolesta. Olihan edelleen kyse uskosta Jumalaan ja hänen poikaansa Jeesukseen. Jumala, jonka tuntemista olin saanut maistaa oli toki niin suuri, että Häneen mahtui myös vanhoillislestadiolaiset näkemykset armosta ja pelastuksesta. Mutta mitä enemmän mietin asioita, sitä selvemmältä näytti, että maailmankuvani mannerlaatat olivat liikahtaneet peruuttamattomasti. Vanhan ja uuden välillä oli yhteensovittamaton ristiriita. Oli valittava.

Oli valittava sininen tai punainen.

The Matrix -elokuvassa punaisen pillerin valitseminen oli seikkailun alku. Totuus ei paljastunut kerralla, vaan se kiertyi hiljalleen auki tarinan edetessä. Tämä kuvastaa hyvin omia kokemuksiani. Minulle oli auennut kokonaan uusi maailma. Koin Jumalan väläyttäneen minulle totuuttaan niin, että tiesin suunnan. Tiesin missä majakka on, mutta reitti minun oli selvitettävä itse. Tämä tapahtui keskustelemalla ja lukemalla sekä kuuntelemalla ja katsomalla. Onnekseni (ja epäonnekseni) sain huomata, että hyvää kristillistä kirjallisuutta on enemmän kuin ehtii yhden ihmiselämän aikana lukea. Sama pätee internetistä löytyvään luettavaan, kuunneltavaan ja katseltavaan materiaaliin. Minusta tuli YouTuben suurkuluttaja. Tutustuin mm. yhdysvaltalaisiin saarnaajiin Billy Grahamiin, David Wilkersoniin, John Piperiin ja lukuisiin muihin evankelistoihin, apologeettoihin (kristinuskon puolustajiin) ja opettajiin. [Osa Wilkersonin saarnoista löytyy myös suomeksi tulkattuina.] Oli vapauttavaa ja voimaannuttavaa tunnistaa Pyhän Hengen tulen palavan voimakkaana eri tunnustuskuntiin kuuluvien kristittyjen puheissa, elämässä ja teoissa.

Valitsemani polku alkoi askel askeleelta hahmottua. Mitä enemmän tutustuin eri lähteisiin lestadiolaisuuden ja kristinuskon historiasta ja teologiasta sitä vakuuttuneemmaksi tulin valintani oikeellisuudesta. Jumalan pelastustyöt eivät rajoitu vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen tai sen opin näkemyksiin.

Ajatus konkreettisesta Jumalan omien joukosta on yli 2000 vuotta vanha. Jumalan pelastushistoriassa oli erityinen vaihe, jolloin Hän ilmoitti lakinsa ja tahtonsa omalle kansalleen. Tämä vaihe jäi historiaan Jumalan syntyessä ihmiseksi. Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. [Joh. 1:11] Jumala tuli Jeesuksessa oman kansansa hylkäämäksi ja tuomitsemaksi. Näin oli tapahduttava, jotta pelastus voisi tulla kaikkien kansojen osaksi.

Jumalan Pojan kärsimyksen ja kuoleman tähden meidän syntisten ihmisten on turha rakennella omia autuuden raja-aitoja. Ne haihtuvat kuin uni, ne eivät kestä, kun taivas ja maa katoavat. Niissä ei ole turvaa, kun ollaan tulisilmäisen tuomarin edessä. Silloin merkitsee vain, mikä on suhde Jeesukseen ja miten on elänyt sitä todeksi suhteessa lähimmäiseen. Sen tähden kutsun sinua, lukijani, matkakumppanikseni. Vaikka emme olisi kaikesta samaa mieltä, voimme rukoilla yhdessä. Voimme rukoilla toistemme puolesta ja kantaa näin toinen toistamme Jumalan sydämelle. Voimme aloittaa esimerkiksi näillä sanoilla:

”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.”

Psalmi 139:23-24