Ilahduttavimpia asioita arjessani on työmatkapyöräily. Olen sijoittanut etätyöpisteeni noin kolmentoista kilometrin päässä sijaitsevalle Vantaan toimistollemme; tämä on mielestäni sopiva asunnon ja työpaikan välinen etäisyys ja oikeuttaa etätyöpaikka-nimityksen käyttöön. Työmatkareittini noudattaa Helsingin keskuspuiston metsässä kiemurtelevia polkuja, seuraa Paloheinän ja Tammiston peltojen reunojen ja Vantaanjoen varren sorateitä ja saapuu lopulta Vantaan Virkamieheen. Kyseessä on mitä idyllisin reitti, jota polkiessa on helppo uppoutua hetkeen, nauttia luonnosta ja vauhdista, imeä voimavaroja työpäivään.
Syksy on tuonut tullessaan metsäpoluille putoilevat kellastuneet lehdet, vesilätäköt sekä kylmät ja pimeät tai ainakin hämärät aamut. Keskuspuiston siimeksessä valo on toisinaan vähäistä, vaikka polut ovatkin valaistuja. Pimeässä polkiessa olen alkanut arvostaa kunnollisia etu- ja takavaloja pyöräilijöillä. Erityisen arvostuksen ansaitsevat jalankulkijat, jotka ovat varustautuneet otsalampulla tai vastaavalla. Pimeällä polulla kiitäessä aistit ovat jo valmiiksi jännittyneet ja tummien, valaisemattomien hahmojen erottaminen hämärästä aiheuttaa ylimääräistä stressiä.
Asiallisella valaisimella varustautuneen kulkijan havaitseminen jo hyvän matkan päästä herättää kiitollisuutta, herää merkillisellä tavalla sykähdyttävä tunne. Täällä metsäpolulla on joku muukin liikkeellä ja hänkin on kytkenyt valaisimensa päälle nähdäkseen ja tullakseen nähdyksi. Tunteessa on jotain primitiivistä, ihmisen luontaisen pimeän pelon ja valon aikaansaaman turvallisuudentunteen yhteisvaikutusta.
Toisinaan sytytän rukoillessani kynttilän, sellaisen Valamon luostarista peräisin olevan tuohuskynttilän. Tämä yksinkertainen toimenpide sai minut erään kerran pohtimaan rukouksen olemusta kynttilän palamisen näkökulmasta. Tuli tarvitsee syntyäkseen kolme asiaa: palavan materiaalin, happea eli ilmaa ja lämpoä. Lämpö saa palavan materiaalin kaasuuntumaan ja yhtymään kemiallisesti ilmassa olevaan happeen, mistä syntyy runsaasti lisää lämpöä, joka puolestaan saa yhä lisää palavaa ainesta kaasuuntumaan ja yhtymään happeen. Tämä ketjureaktio havaitaan liekkinä.
Ajatelkaamme rukousta tällaisena kynttilän sytyttämisenä ja palamisena. Ihminen itse on kynttilä, Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi luotu, Jumalan hengestä osallinen, luotu olemaan yhteydessä Luojaansa, tehty loistamaan Jumalan rakkauden tulta. Liekki on rukous, elävä yhteys Jumalaan. Liekissä ihmisen henki yhtyy Jumalan henkeen, normaalisti kiinteässä olomuodossa oleva ”maan tomu” ”kaasuuntuu”, kohottautuu Jumalan puoleen syttyen palamaan.
Rukous on Jumalan ja ihmisen yhteistyötä. Ihminen pysähtyy, hiljentyy, kokoaa itsensä, ristii kätensä, tekee ehkä muita valmisteluja yhtä tarkoitusta varten, ollakseen Luojansa ja Jumalansa kanssa. Jumala, joka on Pyhän Hengen kautta aina ja kaikkialla kuin odottaen, aina valmiina rukoukseen, aina valmiina palamaan, lahjoittaa ratkaisevan kipinän, ensimmäisen armon, joka saa liekin syttymään. Jumala antaa aina kaikkensa, happea on rajattomasti tarjolla; on ihmisen anteliaisuudesta kiinni, kuinka kirkkaasti liekki palaa. Kyseessä on rakkaussuhde: Jumala antaa itsensä, mikä on korkeimmalla mahdollisella tavalla käynyt ilmi hänen Poikansa kärsimyksessä ja kuolemassa; me vastaamme tähän rakkauteen.
Jokainen ihminen on luotu loistamaan Jumalan valoa. Jokainen kastettu on erityisellä tavalla pyhitetty ja varustettu jumallisilla hyveillä – uskolla, toivolla ja rakkaudella – tätä tehtävää varten, kuin kynttilänpäivänä siunattavat kynttilät. Ihmisen tehtävä on olla valmiina, kuten palvelija Jeesuksen vertauksessa, valvomassa ja lamppu palamassa (Luuk. 12:35-38). Rukous on valvomista, rukous on lampun palamista. Rukouksessa on ihmisen syvin identiteetti. Rukouksessa ihminen palauttaa Jumalalle itsensä, kaiken mitä on Häneltä lahjaksi saanut ja tulee samalla osalliseksi Jumalan valosta. Ihminen on tarkoitettu loistamaan, syttymään ja palamaan armosta yhä kirkkaammin Jumalan kunniaksi ja sielujen pelastukseksi.
”Ei kukaan sytytä lamppua ja sitten piilota sitä. Lampunjalkaan se pannaan, jotta sisään tulevat näkisivät valon. Silmäsi on sinun ruumiisi lamppu. Kun silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Kun silmäsi ovat huonot, ruumiisi on pimeä. Pidä siis varasi, ettei se valo, joka sinussa on, ole pimeyttä. Jos koko ruumiisi on valaistu eikä mikään osa sinusta ole pimeänä, ruumiisi on kauttaaltaan valoisa, aivan kuin lamppu valaisisi sinua loisteellaan.” (Luuk. 11:33-36)
Pyhäinpäivänä on paikallaan miettiä, mikä on tehnyt pyhistä pyhiä. Yksinkertainen Jeesuksen sanoja noudatteleva vastaus on, että he ovat loistaneet Jumalan valoa koko ruumiillaan, he ovat panneet kynttilänsä kynttilänjalkaan, jotta se loistaisi kaikille huoneessa oleville (Matt. 5:15). Heidän rukouksensa on laajentunut kattamaan koko heidän elämänsä. Rukouksen hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä sytytetty liekki on kasvanut kasvamistaan, toisinaan sytyttäen palamaan koko maailman (Luuk. 12:49), kuten on käynyt lukuisten pyhimysten tapauksessa.
Kanssani samoilla poluilla kulkevat pyöräilijät ovat varustautuneet hyvin erilaisin lampuin. Toisilla on pieni tuikku, jonka valo riittää näyttämään oman sijaintinsa, toiset ovat investoineet valaisimeen enemmän. Heidät erottaa jo kaukaa, valaisimen keila pyyhkii polkua ja maastoa kuin raskaan ajoneuvoyhdistelmän katolle asennetut lisävalot. Kohdattaessa oman tuikkuni vaatimattomaan valoon tottuneita silmiä häikäisee. Olen salaperäisellä tavalla kiitollinen näille pyöräteiden sankareille. He ovat sijoittaneet paljonkin rahaa valaisimiinsa nähdäkseen eteensä ja vaikka kuljemme eri suuntiin, emmekä tunne toisiamme, valo yhdistää meitä. Meillä on yhteinen missio valon, näkemisen ja näkyvyyden puolesta pimeyttä vastaan.
Entiset pyhät ovat aikanaan kulkeneet samoja polkuja, taistelleet samaa pimeyttä vastaan, pitäneet oman lamppunsa puhtaana ja palavana. ”Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen” (Joh. 1:9) oli valaissut heidän matkansa; sama valo valaisee meitä. Ikuinen valo, ihmiseksi tullut Jumala, Jeesus Kristus, loistaa heille lakkaamatta ja yhdistää heidät meihin. Pyhien yhteys on todellisinta juuri rukouksessa. Pidetään siis kynttilämme palavana ja muistetaan edesmenneitä rakkaita, läheisiä ja ystäviä sekä kaikkia edellämme kulkeneita ja kanssamme kulkevia valon kantajia.
Tienviittoja 