Täyteen yhteyteen
Niin siinä sitten kävi, että joulukuun kuudentena Anno Domini 2020 minut otettiin katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Tämä tapahtui pyhän Marian kirkossa Helsingin Meilahdessa messussa, jonka vietti emerituspiispa Teemu Sippo. Koronarajoituksista johtuen messussa oli läsnä vain noin parikymmentä henkilöä.
Kirkon täyteen yhteyteen ottaminen toteutuu kolmen asian kautta, jotka ovat uskontunnustus, vahvistuksen sakramentti ja eukaristian eli ehtoollisen vastaanottaminen ensimmäisen kerran eli ensikommuunio. Katoliseen kirkkoon liittymisestä puhutaan kirkon täyteen yhteyteen ottamisena, sillä kirkon opetuksen mukaan kaikki kastetut kuuluvat Kristuksen mystiseen kirkko-ruumiiseen. Vahvistuksen sakramentti ja eukaristia täydentävät tämän yhteyden ja liittävät lähemmin Kristukseen. Katolisen kirkon täyteen yhteyteen tuleminen on jatkumoa sille tielle Kristuksessa, joka alkaa kasteen sakramentissa.
Omalta osaltani tämä tie alkoi yli kolmekymmentä vuotta sitten, 8.4.1990. Tuolloin saamani jumalalliset hyveet usko, toivo ja rakkaus kasvoivat läpi lapsuuteni ja nuoruuteni hyvin kristillisessä ilmapiirissä. Lapsuudenkotini arjessa hartauselämä oli tiiviisti läsnä radiojumalanpalvelusten, aamu- ja iltahartauksien sekä hengellisen musiikin myötä. Vanhoillislestadiolaisuudessa saamani kristillinen kasvatus on luonut pohjan kaikelle myöhemmälle hengelliselle elämälleni. Olenkin hyvin kiitollinen kaikesta oppimastani ja omaksumastani vanhemmilleni ja sille hengelliselle lapsuudenkodilleni, joka vanhoillislestadiolainen herätysliike on ollut ja tulee aina minulle olemaan.
Lapsuudessani minulla ei ollut juuri minkäänlaista kosketusta katoliseen kirkkoon. Muistan paavi Johannes Paavali II:n – jonka valitsin vahvistuspyhimyksekseni – kunnioitusta herättävän hahmon sekä hänen pitämänsä Urbi et orbi -tervehdykset. Muistan Kalkutan Teresan hänen maailmankuulusta laupeudentyöstään. Siinä kaikki. Katolinen kirkko ei ollut läsnä lapsuudessani ja nuoruudessani käytännössä ollenkaan.
Luullakseni kävin ensimmäisen kerran katolisessa kirkossa lomamatkalla Saksassa elokuussa 2015. Kirkko oli Münchenin komea Frauenkirche, jossa sattui olemaan iltavesper tuona päivänä. En ymmärtänyt saksankielisestä toimituksesta juuri mitään, mutta yhdessä teksteistä puhuttiin Melkisedekin pappeudesta, mistä päätellen teksti oli joko psalmista 110 tai heprealaiskirjeestä. Tilaisuudesta jäi selvästi mieleeni välähdyksenomainen kokemus, jota kuvaamaan sopivat parhaiten sanat ilon pilkahdus. Kerroin kokemuksestani ystävilleni vesperin jälkeen kirkon ulkopuolella Marienplatzilla ja muistan ystäväni – serkkuni – kommentoineen: ”Ehkä olet nyt löytänyt kutsumuksesi” Mene ja tiedä, tässä ollaan 🙂
Kenties unsere Frau kutsui kotiin…
Kirkkoonottoni ei ollut aivan sellainen kuin olin etukäteen kuvitellut, kenties unelmoinutkin. Kirkkoonliittymiseni tapahtui suuren pelonsekaisen tunnekuohun saattamana. Se oli varsinainen tahdon ponnistus, taistelu, joka karisutti suuren osan tapahtumaan ennalta lataamastani romantiikasta. Onneksi sakramenttien välittämä armo ei ole kiinni tunteista. Ennen kirkkoonottoa mietiskelin paimenpsalmin sanoja, jotka tuntuivat osuvilta päivän teemaan:
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.
Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.
Todella, keskelle pimeimmän vuodenajan, syvimmän koronakriisin ja kauhistuttavimman tunteiden pimeän laakson, kaikkien sielujen vihollisten silmien eteen sielujen ylipaimen kattoi juhlapöydän – nimittäin itsensä eukaristian sakramentissa – ja voiteli pääni vahvistuksen sakramentissa, kaikki kirkkonsa palveluviran, paimensauvansa, kautta. Maljani ei kenties ollut ylitsevuotavainen tunteellisesti, mutta koen vahvistuksen ja eukaristian sakramenttien armon vaikuttaneen jo ainutlaatuisella tavalla (hengellisessä) elämässäni.
”It’s time to come home”
Kirkkoonottoni osui adventin toiselle sunnuntaille eli liturgisesti erinomaiseen kohtaan kirkkovuotta. Adventin toisen sunnuntain vanhan testamentin lukukappale kehottaa profeetta Jesajan suulla valmistamaan Herralle tien (Jes. 40:1-5, 9-11), minkä Johannes Kastaja täyttää ja vahvistaa päivän evankeliumissa (Mark. 1:1-8). Harmillisesti piispa Teemun pitämä mainio saarna ei tallentunut pyhän Marian kirkon YouTube-kanavalle, mutta lohdutuksena kommentoin saarnaa, jonka Los Angelesin apulaispiispa Robert Barron kuin taivaan lahjana julkaisi (linkki YouTubeen) samaisena toisena adventtisunnuntaina.
Jesajan kirjan ennussana sijoittuu Babylonian pakkosiirtolaisuuden historialliseen ja maantieteelliseen kontekstiin. Israelin kansa on kaukana kotoaan Babylonian pakkosiirtolaisuudessa, heidän ja Jerusalemin välissä on ylitsepääsemätön autiomaa. Tuon suunnattoman maantieteellisen esteen yli kehottaa ääni raivaamaan tien, valtatien Jumalalle – jotta Hän voisi tuoda kansansa takaisin kotiin.
Piispa Barronin saarnassaan lainaamansa psalmin 137 sanat sopivat mainiosti omaan hengelliseen kontekstiini:
Virtojen varsilla Babyloniassa me istuimme ja itkimme, kun muistimme Siionia. Rannan pajuihin me ripustimme lyyramme. Ne, jotka meidät olivat sinne vieneet, vaativat meitä laulamaan, ne, joiden orjuudessa me vaikeroimme, käskivät meidän iloita ja sanoivat: ”Laulakaa meille Siionin lauluja!” Kuinka voisimme laulaa Herran lauluja vieraalla maalla?
Sanat sisältävät riipaisevuudessaan kaiken, mitä hengellisen lapsuudenkotini jättäminen on merkinnyt, kuinka ristiriitaiselta on tuntunut kulkea kohti uutta kotia tietoisena siitä, että lapsuuteen ei ole palaamista. Siionin laulut, jotka olen oppinut tuntemaan, kertovat usein taivaallisesta koti-ikävästä, kaipuusta taivaalliseen Jerusalemiin (nykyisestä Siionin laulut -kirjasta esim. SL94, SL97, SL210 ja SL249). Ne sisältävät varsin katolisia näkyjä uudesta Jerusalemista, meidän äidistämme eli kirkosta. Kuinka kauniisti erityisesti monet vanhat Siionin laulut sopisivat osaksi katolista hartautta!
Israelin kansan kotiinpaluu pakkosiirtolaisuudesta saa täyden merkityksensä Messiaassa. Hän itse raivaa tien takaisin Isän kotiin, hän tulee itse tieksi syntisille. Miltei liikutuin piispa Barronin mainitessa tässä yhteydessä laulun Bridge Over Troubled Water. Bongasin laulun Spotifyn Legendary-soittolistalta ja ihastuin heti. Laulun sanat puhuvat kauniisti Pelastajasta, joka antaa itsensä toisten edestä: ”Like a bridge over troubled water I will lay me down”. Laulu muistuttaa minua myös kaimastani ja kastepyhimyksestäni Pietarista, johon niin monesti samastun…
Adventus Domini
Adventin aika merkitsee toisaalta valmistautumista tulevaan ja toisaalta tähyämistä menneeseen, uuden ja vanhan sovittamista yhteen. Tämä jännite ruumiillistuu Johannes Kastajan henkilössä, josta adventin tekstit puhuvat paljon. Hänhän oli vanhan liiton profeetoista viimeinen ja suurin. Kuitenkin hän oli ”vain” edelläkävijä suuremmalle, joka oli tuleva hänen jälkeensä.
Tänä adventtina Johannes Kastajan hahmo sai hyvin henkilökohtaisesti puhuttelevan muodon. Johannes oli ”huutavan ääni korvessa”, kuten vuoden 1776 Biblia hänen sanansa ilmaisee (Joh. 1:23). Mitä muuta lestadiolainen herätys on alusta alkaen ollut kuin ”Huutavan ääni korvessa”? (Lars Leevi Laestadius julkaisi samannimistä lehteä (linkki arkistoon) vuosina 1852-1854.) Lestadiolainen herätys kaikissa muodoissaan on ”valmistanut Herralle tietä” ihmisten sydämissä. Itsekin olen tämän elävästi ja väkevästi kokenut. Maallistuneen yhteiskunnan keskellä lestadiolaisuus muistuttaa tuota eriskummallista miestä, jolla ”oli yllään kamelinkarvavaate ja vyötäisillään nahkavyö” ja joka ”ei viiniä ja väkijuomaa juonut” (Luuk. 1:15).
Eräs pyhän Marian seurakunnan pappi toi esille, kuinka hyvin Johannes valmisti opetuslapsensa Messiaan tuloon. Näin koen itse suhteeni vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Lestadiolaisuus on minulle kuin Johannes Kastaja, jolta sain kasteen ja kasteopetuksen, joka puhui Jeesuksesta, ”hänen jälkeensä tulevasta” (Mark. 1:7). Kirkko puolestaan on Jeesus Kristus itse. Hän kastaa Pyhällä Hengellä – ”Minä olen kastanut teidät vedellä, mutta hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä.” (Mark. 1:8) – ja puhuu itse kirkossaan sakramenttien välityksellä. Kuten Johannes sanoo:
”Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” (Joh. 3:29-30)
Kirkon täyteen yhteyteen tuleminen oli kuin hengellinen maisema olisi vaihtunut talvisen pateettisesta, sinänsä kauniista, viipyilevän kalvasta valoa heijastavasta maalaismaisemasta helluntain kirkkauteen, uutta elämää luovan, täydeltä terältä paistavan auringon valoon ja lämpöön. Aurinko on Jeesus Kristus, joka erityisellä tavalla loistaa kaikkein pyhimmässä sakramentissa, eukaristiassa. Evankelisluterilaisen kirkon virren 574 säkeistössä 5 lauletaan ”On aurinkona kerran Karitsa Jumalan, ja seurakunta Herra on kirkas morsian”. Eukaristiassa ja sen kautta kirkossa ”kerran” on todellisuutta jo nyt!
Eukaristinen Jeesus on ”moottoritie taivaaseen”, kuten vastikään autuaaksi julistettu Carlo Acutis adventin teksteihin viitaten sopivasti sanoi.
Tienviittoja 
Hienosti sanoitettu. Kiitos, Pekka, tästä kirjoituksesta. Rukouksin!
TykkääTykkää